Invasion of the Body Snatchers on yksi 50-luvun kauhuleffoista, jonka jopa osa isosta leffayleisöstä tunnistaa ja tietää, nimenä, jos ei muuten. Kaiken lisäksi ko. leffa tuntuu saavan päivityksen suunnilleen viidentoista vuoden välein. Se, jos jokin, on merkki arvostuksesta. Uusin versio ilmestyi muutama vuosi sitten ja Nicole Kidmanilla tähditettynä.
Oikeastaan originaalissa Invasion of the Body Snatchersissa ei ole yhtään ainutta kauhuelementtiä, eikä (onneksi) ”efekti-ilotteluakaan”. Se on psykologinen rutistus, jonka paranoidia tunnelmaa voi kuvitella monen nykyohjaajankin nauttineen nuoruudessaan. Mieleen tulee ainakin Shyamalan. Niin hyvässä kuin pahassa.
Tarina alkaa siitä, kun tuppukylän tohtori alkaa kertaamaan seikkailuaan Sen Pahan Tuntemattoman parissa. Vaikka miekkosella on kiire pelastaa koko maailma, hän ei juuri kiirehdi kertomuksensa osalta. Siksipä vauhtiin päästään hitaasti. Rakkauskuvioita rakennellen.
Don Siegelin (mm. Pako Alcatrazista, Likainen Harry) ohjaaman leffan idea on lopulta simppeli. Se on yksi vasten kasvoja heitetty kysymys, pysäyttävä sellainen. Kauhu, tai ainakin jännite, piilee siinä, kun vastausta alkaa itse pohtimaan, eikä niinkään siinä, miten elokuva kysymyksensä 50-luvun scifi-kaavalle uskollisena kysyy.
Siksipä on helppo ymmärtää, miksi Invasion of the Body Snatchers on jättänyt varjoonsa lukuisat jättiläishyönteisörrimörrimöykkyleffakollegansa ja kauhuklassikoiden vilpoisimmat uudelleenlämmittelyt. Ohkaisen kuoren alla sykkii oivallus ja lämpö, joka on harvinaista kauhugenrelle.
