Onko kukaan koskaan miettinyt millaista olisi astua luodin tielle, vain suojellakseen yhtä tittelinkipeää poliitikkoa? Millaista olisi uhrata henki ja elämä vannotun virkavalan ja sen seurauksena syntyneen taakan takia? Kaikille nuo ryhdikkäät tummapukuiset kaapit tummine laseineen ja korvanappeineen ovat varmasti tuttu näky. Ne rohkeat miehet, jotka nauttivat korkeasta palkastaan tuimine ilmeineen valmiina suojelemaan jotain toista henkilöä oman henkensä uhalla. Kunnia- ja ylistyspuheet sikseen, vaikka henkivartijat ovat yleisesti hyvin kunnioitettuja auktoriteetteja. Ohjattuaan keskinkertaisen toimintaraina S.W.A.T: n (2003), Clark Johnson siirtyi kunnianhimoisemman projektin pariin. Vuonna 2006 ilmestynyt The Sentinel antoi trailerissaan jo lupauksia patrioottimeiningillä toteutetusta trilleristä. Presidentin salamurhasuunnitelmista ja kaikesta muusta salaisesta kertova jännäri tuntui heti ensiminuuteiltaan olevan selvä kunnianosoitus henkivartijoiden työlle. Heti elokuvan alkuun on saatu tungettua jos jonkinlaista minimaalista videonpätkää ja lehtileikettä kuuluisista salamurhayrityksistä, joissa henkivartija on astunut uhmakkaasti luodin tielle tai muuten vain toiminut urhoollisesti. Jonkinlaista realistisuuden kipinää ahkerasti sytyttelevä teos tuntuu esittelevän Salaisen palvelun ja sen agenttien kunniakasta historiaa enemmän kuin varsinaista tarinaansa. Ehkäpä sen seurauksena varsinainen tarina jää melko hutaisulta tuntuneeksi massatuotantohutuksi.
Pete Garrison (Michael Douglas) on työlleen ahkerasti omistautunut mies. Fiktiivisessä tarinassa, Garrison on pelastanut Yhdysvaltojen entisen presidentin Ronald Reaganin astuen rohkeasti luodin tielle. Iskusta selvinnyt Garrison nousee työnarkomaanimaisesti neljältä joka aamu pienimuotoiselle aamujumpalle. Jo tässä vaiheessa katsoja pystyy aistimaan piilotetun ylistyksen Salaisen palvelun agenttien ”hurjan” rankkaa työtä kohtaan. Yhtenä kauniina päivänä tapahtuu kuitenkin jotain hyvin yllättävää. Muuan agentti murhataan kotiovelleen syyttä suotta ja Salainen palvelu aistii välittömästi palaneen käryä tilanteessa. Kokenut agentti David Breckenridge (Jack Bauer… ei kun siis Kiefer Sutherland) johtaa salaperäisen murhan tutkimuksia ja miekkonen aistii välittömästi, että jäljet johtavat sylttytehtaalle. Kun omat työkumppanitkaan eivät ole enää luotettavia, alkaa hiljalleen paljastua suuri presidentin salamurhaoperaatio. Breckenridge epäilee, tämä suuri operaatio olisi myös omien järjestämä, mutta mikä onkaan faktaa ja mikä fiktiota, kun mykistävän kökköjä juonenkäänteitä tykitetään armotta katsojan kasvoille?
Mykistävän kökköjen juonenkäänteiden lisäksi ohjaaja Johnson tykittää paljon muutakin onnetonta asianpoikasta suoraan plasmanäytöille. Mittakaava kasvaa puolella, kun mukaan lisätään salaromansseja, salajuonia ja salaliittoja niin paljon, että Laukkalan salagamblingseurakin raapisi päänahkaansa silkasta ihmetyksestä. Hutaistusti kirjoitetun juonen heikot tukipilarit eivät kestä liian laajaa painolastia ja lopulta kokonaisuus romahtaa katsojan käsille. Loppujen lopuksi The Sentinel ei kerro oikeastaan mitään. Ehkä se antaa arkipäivärutiinimaisen kuvan henkivartijoiden elämästä, mutta varsinainen asiasisältö on lakaistu maton alle kokonaan ja mattokin lukittu munalukolla. Mitään ideologista kerrontatyyliä on turha odottaa. Tarina kulkee sopivalla keskinopeudella eteenpäin, kiihdyttäen jännärijutuissa ja hidastaen siirappisuhteissa aina sen verran, että katsoja pääsee käymään sopivasti jääkaapilla. Lopun kliimaksiosuus tuntuu varsin väkinäiseltä ja kliseiseltä. Onkos tämä nähty joskus ennenkin? Varmasti onkin, kuten myös ohjaaja Johnsonin luomat väkinäiset stereotyyppiset henkilöhahmot ja imelä romanssi kahden merkittävän hahmon välille.
Jack Bauerina mammonaa ja mainetta kosolti kerännyt Kiefer Sutherland tyytyy vaisuun ärjyntään muka-fiksuna agenttina. Sutherland laukoo repliikkejänsä tough-guy-tyylilleen omaisesti ja 24-fanit pystyvät aistimaan pienen toistamisen maun Sutherlandin näyttelyssä. Sen siitä saa, kun omaksuu yhden roolin itselleen täysin. Pääosaroolissa keikaroiva Michael Douglas ei vakuuta eikä edes yritä vakuuttaa. Yhdellä ilmeellä läpi rainan vetävä ”Doge” on työnarkomaani, sankariagentti ja hahmona varsin heikosti käsikirjoitettu. Katseen naulitsevaa naiskauneutta ruutuun tuova Eva Longoria Parker saa enemmän huomiota katsojalta kuin itse elokuva. Longoria Parker tuntuu esittelevän enemmän kiinteää takamustaan kuin mitättömiä näyttelijäntaitojaan, joka ei ainakaan allekirjoittaneelle ollut pahitteeksi.
Kokonaisuutena vaisu ja keskivertoa huonompi trilleri ei jaksa ilahduttaa eikä liioin jännittääkään. Se antaa ihan mukavasti tujausta pitkäveteiseen lauantai-iltaan, pitkälti muutaman kihelmöivän kohtauksensa ansiosta, mutta muuten elokuva jättää pahan maun suuhun. Henkivartijan homma ei vaikuta yhtään erilaiselta The Sentinelin katsomisen jälkeen, sillä asiapainotteisuus on melko minimissä koko elokuvan ajan.
