Kenneth Grahame päätti kirjoittaa moninaiset iltasadut paperille. Niille löytyi kustantaja ja kaislikon suhinoita aiheuttavat monenlaiset tohottajat. Lähtökohtana on Myyrän (Alan Bennett) mielijohde lykätä kevätsiivousta. Tämä johtaa kontaktiin kotitarvefilosofoivan Vesimyyrän (Sir Michael Palin) kanssa. Nämä hahmot tulevat tutuksi Herra Rupikonnan (Rik Mayall) kanssa. Rupikonna on paitsi huono esimerkki myös ihan vaaraksi ympäristölleen ja sellaisen ongelman ratkaisemiseen tarvitaan Mäyrän (Sir Michael Gambon) viisautta. Valitettavasti ensimmäinen askel addiktion kellistämisessä on sen myöntäminen ja Herra Rupikonnan kohdalla tosiasian on osuttava aika lujasti ennen kuin tämä suostuu sen myöntämään.
Kenneth Grahamen alun perin hiljaisklassikoksi muodostunut kirja herraskaisen vähähuolista eloa viettävistä karvaisista on saanut monta sovitusta. Ted Walker vastaa sovituksesta, joka hyödyntää kehyskertomusta kertojan (Dame Vanessa Redgrave) oikeutukseksi. Dave Unwin ohjailee ihan tavanomaisella cel-animaatiolla tehtyä sovitusta ja tarina noudattaa alkuteosta melkoisen uskollisesti, joten juonellisia yllätyksiä ei tule. Pääasiallisen henkilögallerian tultua tutuksi alkaa se toiminnallisempi osuus. Se aiheuttaa jos jonkinlaista hämminkiä, jonka ratkaisu voi vaatia rajujakin otteita.
Alan Bennett on leffan Myyränä arka aloittaja ja Sir Michael Palinin mitä leppoisin ääni, jonka imago sopii kuin nakutettu Vesirotalle. Hän on täydellinen sillanrakentaja erilaisten persoonallisuuksien välillä. Sir Michael Gambon on aluksi kärttyisä Mäyrä, viisauden ja vieraanvaraisuuden lähde, jos sitä tarvitaan. Näiden kolmen varsin värittömän karvaisen visuaalisena ja äänellisenä vastapainona on Rik Mayall. Hän tuo Herra Rupikonnan ylienergisyyden ja sen moninaiset seuraukset esille. Kyseinen hahmo antaa niin jyrkän kontrastin vakaammille rooleille, että se muodostuu varsinaiseksi päähenkilöksi tarinaan. Dame Vanessa Redgrave omaa erinomaisen äänen kehyskertomukseen. Pienemmissä rooleissa on osaavia brittiääniä, joskin yksikään näistä ei erityisemmin voimakkaasti jää mieleen. Näyttelijöitä ei siis voi moittia, joskin kaikki jäävät (varmaankin tarkoituksella) Rik Mayallin kanavoiman maanisen energian alle.
Värikäs animaatio ja osaavasti toteutettu sovitus leppoisista karvaisista ovat aina mukavia asioita, ja kun tähän soppaan kaadetaan päälle juuri sopivan kookas annos kontrastikasta kaahoa, niin lopputulosta ei voi haukkua. Kaislikko ei suhise niin suurella metelillä, mutta tekijöiden ei tarvitse hävetä lopputuloksen laatua ollenkaan.
