Chris Van Allsburgin teoksista on väännetty pari suurta koko perheen seikkailua ja kymmenen vuoden takainen Jumanji on niistä ensimmäinen. Mm. tehostepainotteisista pläjäyksistä Jurassic Park 3 ja Kulti, kutistin kakarat tuttu ohjaaja Joe Johnston häärii ohjaajana myös tässäkin yksiulotteisessa tarinassa.
Oikeastaan tarina ei ole yksiulotteinen, sillä kun pelilaudan sisältä pompsahtelee Robin Williamsin näköisiä hemmoja ja CGI-eläimiä, on meno sangen omituista. Tuntuu oudolta, että leffa on K10-leimalla Suomessa, sillä mukana on muutama lapsille sopimaton ja kauhuleffoista tuttu elementti.
Jumanjin suurin ongelma on se, että sen tarinat perustuvat auttamattomasti efekteille, jotka ovat säälittävän näköisiä jo nyt. Mukana on hommansa osaava näyttelijäjoukko, etunenässä sympaattiset Robin Williams ja vasta 12-vuotias Kirsten Dunst. Mutta kyllä heitäkin varmasti harmittaa, että pääosiin on kelpuutettu heidän sijastaan tietokoneapinoita ja –moskiittoja.
Van Allsburgin sanansälä taustalla sisältää varsin vahvan tarinan, tai ainakin osia sellaisesta. Aikamatkustuskaan ei ole kaukana, kun Alan Parrish –niminen pikkupoika (Adam Hann-Byrd) joutuu Jumanji-lautapelin syömäksi ja vapautuu kirotusta pelistä vasta kymmeniä vuosia myöhemmin. Aikuiseksi kasvanut Alan (nyt Williams) saa kiittää pelastumisestaan sisaruksia Judy (Dunst) & Peter (Pierce), mutta peli ei ole vielä ohi: Jumanji päättyy vasta kun Jumanji on pelattu loppuun. Ja jokainen siirto voi olla tappava.
Jumanji edustaa sitä tarinaosastoa, jonka toteuttaminen muuna kuin CGI-painotteisena mössönä on hankalaa, mutta jonka mieluusti näkisi paremmin kasattuna kokonaisuutena. Mutta kuten yleensäkin Johnstonin kohdalla, myös tämä pätkä menee kertakatseluna. Varsinkin kun James Hornerin soundtrack soi taustalla.
