Bändeistä väännetyt leffat ovat monesti sellaista tusinatavaraa, että niitä varten voisi kai panna pystyyn ihan oman kanavansa. Tusinatavaraa oli monen mielestä The Monkeeskin. Tuo amerikkalainen kokoonpano kasattiin The Beatlesin suosion vanavedessä. Resepti oli samankaltainen kuin monien ”kovien” nykybändien kohdalla. Toisilleen vieraat heput lyötettiin yhteen, kuulu biisimaakari rustasi porukalle kuumimmat listahitit ja suosio nousi jylisten kuin teinilauman rakkauden aalto.
The Monkeesin tarua on käsitelty oikeissa dokumenteissakin, joten on paikallaan kysyä, onko tällaiselle elokuvalle todella mitään tilausta? Elokuva myötäilee yhtyeen kehitysvaiheita. Mutta siinä missä oikea dokumentti saa puristettua veren ja hien makua jopa purkkapoppiryhmästä, leffa menee aidan alimman laidan kohdalta. The Monkees on leffassa apinaorkesteri, löysä ryhmä taviksia, joista pariksi vuodeksi tulee amerikkalainen The Beatles. Jannut häröilevät hauskasti, pitävät kivaa ja ovat välillä hiukan vakaviakin. Koskaan vakavia ei olla siinä määrin, että kukaan voisi mainita ainakaan tämän elokuvan kohdalla klovnin osan surkeudesta.
Tämän TV:lle tuotetun leffan näyttelijät ovat kiitettävän paljon sen näköisiä kuin esikuvansakin aikanaan. Osa kunniasta kuuluu maskeeraus- ja puvustushenkilökunnalle. Biisit soivat playbackinä (tavallaan ironista) ja Davyn esittäjä, George Stanchev, jopa hetkuu kuin aito Davy silloin joskus. Pojat tuntuvat elävän auringonpaisteessa, jota haittaavat korkeintaan styroksista silputut rakeet. Probleema on, että katsojalle jää The Monkeesista kovin kevyt kuva – se sama, josta yhtye yritti innokkaasti pyristellä irtikin. Leffan lopetus vain vahvistaa muovijakkaramaisen kevyttä tunnelmaa. Vaikka toisaalta on ehkä mukavampaa, ettei katsojille edes lopputeksteissä vihjaista, mitä viimeisen kuvan jälkeen on tapahtunut. Koko elokuva on kuin kivaa unta, jonka jälkeen tekisi mieli katsoa uudelleen The Monkeesin TV-show. Jos todellisuudesta tahtoo pois, olisi ikäkulu sarja sopiva seuraava askel.
