Siinä missä Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (1962) on kahden vahvan naisen leffa, kymmenen vuotta sen jälkeen valmistunut Pirullista peliä panee lujille kaksi miestä. Edellinen on tosin enemmänkin kauhutrilleri, kun Pirullista peliä taas on pikkuhauska mysteeritrilleri. Leffoja erottavat tietysti myös ohjaajat ja valmistusmaat.
Tanskan prinssiä ikimuistettavasti aikoinaan tulkinnut rautapaasi Laurence Olivier ja yleisönsä korvia nokakkaalla aksentillaan vuosia murjonut Michael Caine ottavat mittaa toisistaan yläluokkaisena rikoskirjailijana ja hänen vaimonsa alaluokkaisena rakastajana. Olivier lataa rooliinsa vanhenevan mutta yhä reviiriään puolustavan karjun energiaa niin kuin vain ammattilaisena voi. Cainea vihaavat joutuvat tämän elokuvan myötä toteamaan, ettei heppu lopulta ole hullumpi Olivierin rinnalla. Ikään kuin huippuvireisen Olivierin kyvyistä osa olisi yhtäkkiä siirtynyt Caineen. Oli miten oli, pusertaessaan kyyneltä silmäkulmastaan Caine on yhtä uskottavasti säälin arvoinen kampaaja-Milo kuin Olivier on hänen yläpuolellaan kiikkuva hurja vanha käpy.
Pirullista peliä on jälleen kerran niitä elokuvia, joiden tapahtumamiljöö ei vaihtelevuudellaan katsojaa huikaise. Näyttämöllä tarina toimisi parhaiten, mutta kiitos kekseliään lavastuksen ja kuvauksen (kirjailijan kartano on mielenkiintoisia aarteita pullollaan) elokuvankaan katsoja ei ehdi näkemäänsä valitella. Varsinaisena avaintekijänä turhautumattomuuteen voi pitää Olivieria ja Cainea, joiden taistelu toisiaan vastaan on eläväistä ja yllätyksellistä. He saavat nerokkaan käsikirjoituksen mutkista niin paljon irti, että mysteerin katsominen uudelleen nousee varmasti varsin isoksi houkutukseksi. Se saattaa myös selvittää, oliko leffan naamiaistempun tarkoitus vedättää vain toista päähenkilöistä vai myös katsojaa.
