Itävaltalaisen vuorikiipeilijän Heinrich Harrerin elämäkertaan perustuva elokuva Seitsemän vuotta Tiibetissä sijoittuu 2. maailmansodan aikakauteen. Himalajalla kiipeilevä Harrer joutuu sotavangiksi ja päätyy lopulta erinäisten vaiheiden jälkeen ulkomaalaisilta kiellettyyn Tiibetiin ystävystyen itsensä Dalai Laman kanssa. Itsekkäälle oman tien kulkijalle tiibetiläisten rauhallinen ja ihmisiä kunnioittava elämäntyyli toimii lopulta kasvattavana herätyksenä.
Seitsemää vuotta Tiibetissä pidetään yleisesti tylsänä ja ylipitkänä eepoksena. Minullakin oli play-nappulaa painaessa aika lailla ennakkoluuloja leffaa kohtaan, mutta nuo tuntemukset karisivat nopeasti pois ja tilalle astui jälleen kerran epäymmärrys suuren yleisön mielipiteitä kohtaan.
Seitsemän vuotta Tiibetissä on piristävän erilainen elokuva. Leffa on erittäin mielenkiintoinen, vaihteleva ja monipuolinen. Kaiken lisäksi eepos toimii monella eri tasolla. Se on visuaalisesti kaunis, historiallisesti mielenkiintoinen ja tuo myös erinomaisesti esiin syvällisempiä pointteja ihmisluonnosta. Minusta elokuvalta ei paljon tämän enempää voi vaatia.
Brad Pitt on oiva valinta päärooliin ja myös muut näyttelijävalinnat ovat onnistuneita. Heinrich Harrerin persoona on mielenkiintoinen ja yksi suuri syy elokuvan toimivuuteen. Harrerilla on onneksi ollut sopivan itsekriittinen ote lähes uskomattomista elämänkokemuksista kirjoittaessaan.
Suureksi mysteeriksi jää miksei tämä massasta erottuva raina voittanut koskaan katsojia puolelleen. Tämän tykittäjän leffa-arkistosta Seitsemän vuotta Tiibetissä saa joka tapauksessa kunniapaikan. Räikeän aliarvostettu eepos kaikin puolin.
