Hogarth Hughes on yksi niistä monista pienistä pojista, joille ei kaveria löydy. Siksi poika olisi iloinen, jos äiti antaisi hänen edes ottaa oravan hoteisiinsa. Päivät käyvät tylsiksi ilman isää ja koska 50-lukua elellään, ei pojalla äidin jäädessä ylitöihin ole muuta puuhaa kuin katsoa kauhupätkiä televisiosta. Kunnes. Eräänä päivänä taivaalta tippuu johonkin kaupungin lähistölle jotakin suurta ja kohta on pikkupojan riemu ylimmillään: hän löytää metsästä itselleen 30-metrisen robottilemmikin…
Musiikkimies Pete Townshendin tuottama Rautajätti on varsin miellyttävä elämys. Se muistuttaa 80-luvulla Disneyn kilpakumppaniksi ryhtyneen Don Bluthin parempia töitä niin ajatusmaailmaltaan kuin tekniikaltaankin. Aivan Bluthin mestariteosten kaltainen silmänilo leffa ei ole, mutta muovisimmat Disney-piirretyt sekin päihittää. Tarina on kirjoitettu hyvin, eikä sitä ole pilattu muka-hauskoilla sivuhahmoilla tai pikimustalla pahiksella. Helpottavaa on myöskin se, ettei yksikään hahmoista – ei edes jätti itse – puhkea kesken kaiken lauluun. Sellaista tämä leffa ei tarvitse.
Animointi on sulavaa ja ajaa asiansa. Tekijäryhmää ohjastanut Brad Bird on tehnyt töitä tv:n puolella piirrossarja Simpsonien parissa ja hakenut ilmeisesti Rautajätissäkin käytännöllisempiä tapoja toteuttaa eri asioita. Eniten silmää häiritsevät taustat (backgrounds), joiden maalaus on paikoin hävyttömän yksinkertaista. Onneksi niiden edessä esiintyy sen verran toimintaa, ettei mokomia pahveja joudu pitkään tuijottelemaan.
Elokuvan musiikki on myös Batman -soundtrackista vastanneen Michael Kamenin säveltämää. Musiikin lisäksi ääniraidalla kuullaan ääniä, joiden lähteet ovat yleensä olleet näkyvimmissä asemissa. Jennifer Aniston, joka kulutti kasvonsa loppuun jo Frendeissä, vaikuttaa ainakin pelkkänä äänenä melko hyvältä. Leffan taiteileva romukauppias kuulostaa Harry Connick Jr:ltä ja Rautajättinä itsenään örjähtelee ties minkä filtterin läpi lihaskimpale Vin ”xXx” Diesel – hauska kuriositeetti.
