Here we go again eli jatko-osavalitus jatkukoon ansaitusti! Tähtäimessä on tällä kertaa näyttelijävalinnoissaan kakkaan uponnut Omen IV – Riivaajan paluu (osuva titteli, jos Riivaajalla tarkoitetaan liian pitkäksi venynyttä Omen-sarjaa).
Omen IV on 90-lukulainen näkemys kaksikymmentä vuotta aiemmin maailmaa mullistaneesta Ennustus-elokuvasta. Käsikirjoittajatiimiä ei voida millään ilveellä kutsua järjenjättiläisiksi, sillä IV on käytännössä ykkösen tarinan uudelleenlämmittely – tv-leffan muodossa! Damien, tuo ilkimyksistä ilkimyksin, julmakatseisista julmakatseisin, on saanut omien siementensä tuotoksen maan päälle, ja tämä paholainen on – tasa-arvon nimissä – tummahapsinen tyttölapsi.
Haukotuksia, haukotuksia. Originaaliteosta ihastelleet saavat seurata puuduttavan puolitoistatuntisen ajan kuinka toinen toistaan surkeammat näyttelijät kauhistelevat otsa kurtussa, että onpa ilkeä tyttönen! Ja pahinta on se, että tämä tyttökulta ei edes näytä ilkeältä, pahimmat teot rajoittuvat siihen, että “Parpilta” puraistaan pää pois ja purkkapoju pistetään pissaamaan pöksyihin! Siinäpä sitä ongelmaa on leffalle kerrakseen: joukko taitamattomia lapsitähtiä taiteilemassa taitamattomien aikuisten seurassa ei toimi.
Sen verran nelososalle on kumarrettava, että se päihittää 80-luvun alussa väsätyn Omen III:n reilusti. Seitsemän tikarin ja väsähtäneen mystiikan parissa kompuroinut Sam Neilin tähdittämä leffa oli pohjanoteeraus, mutta IV kaikessa kunnianhimottomuudessaan on sentään halpa kopio hienosta tarinasta. Ja tuo on oikeasti positiivisinta mitä stoorista voi jopa kopioitujen murhametodien tai onnettoman kuvakikkailun jälkeen sanoa.
En oikeastaan pistäisi pahakseni, jos Omen IV olisi ollut tunteella tehty remake originaalista, ja näyttelijöiden paikalla olisi nähty… no niin no… sanotaan vaikka että näyttelijöitä. Tällaisenaan leffa on rypistynyt ja helposti unohtuva yritys tuoda Damienin tummaan ja jopa saatanallisen pahaan maailmaan mitään uutta saati toimivaa. Puolitoista pistettä tulee Michael Lernerin onnistuneen hupaisesta ja kliseisestä yksityisetsivätulkinnasta ja siitä, että tekijät ovat tajunneet käyttää hyväkseen Jerry Goldsmithin Ave Satani –säveliä. Lastentarhan näytelmäkerhosta esiripun takaa piileskelemästä poimitut lapsoset eivät tienaa tällä leffalla todistuksiinsa numeroita – saati omenia pussukoihinsa.
