On hienoa, että maailmasta löytyy nuoria elokuvaihmisiä, jotka tahtovat kurottaa tuntemattomaan, ottaa riskejä ja luoda uutta. Saw-trillerissä sekä käsikirjoituksesta että toisesta pääroolista (Adam) vastaava australialainen Leigh Whannell on ehdottomasti yksi näistä elokuva-alan uudistumiseen pyrkivistä kyvyistä. Peukku villeistä ideoista Leighille, mutta ideoiden parsimisessa malttia saisi löytyä aavistuksen verran enemmän.
Mustanpuhuva ja yllätyksiä vaikka tyhjästä repivä Saw käynnistyy tilanteesta, jossa kaksi jäppistä (Lawrence ja Adam) on kahlehdittuna veskiin vierellään verilammikko ja ruumis. Kumpikaan jässikkä ei muista mitään siitä kuinka on moiseen jamaan joutunut. Eikä kyse taida olla pelkästään rajusta kännistä ja astetta kinkyimmistä leikeistä, vaan jollakin kolmannella osapuolella on pahat mielessä.
Kahden epätoivoisen vangin pakosuunnitelmat etenevät välillä liiankin nokkelasti, kyseessä ei näytä olevan mitään tyhmiä tyyppejä! Mutta ei se mitään, ehkäpä selviytymisen rajamaille ajettu ihminen saavuttaa uuden nokkeluuden tason ja alkaa taistella itseään vapaaksi uusin ponnistuksin. Yksi keskeisimmistä pointeista on, että sahaako vanki jalkansa mieluummin poikki kuin antaisi oman perheensä kärsiä. Gore-meiningille availlaan ovia, mutta mihinkään mässäilyyn ei sorruta.
Likaisenharmaasta veskistä Saw laajenee sarjamurhaajatarinaksi. Eikä tämän stoorin murhaaja ole mikä tahansa friikki, vaan kärsimyksestä lähes täydellisiin murhametodeihin kurkotteleva Jigsaw. Saw esittelee murhataiturin töitä liiankin innokkaasti ja unohtaa katsojan välillä kokonaan. Aivan kuin yrittäisi seurata maratoonaria juoksukisassa. Ja nyt puhutaan siis pelkästään epäolennaisiin käänteisiin eksymisistä, ei itse tarinan juonen hankaluudesta.
Toimivia jännäriviboja mukavan määrän luonut leffa tekee isoimmat harha-askeleensa viimeisillä metreillä. Juuri kun sitä odottaa nykyaikana niin suosittua toimivaa lopputwistiä, höpsöt käänteet purskahtavat silmille kuin veri onnettomasta uhrista. Ja kun lopputekstit pakenevat tummalla ruudulla, itse elokuvakin pakenee mielestä. Ja kuinka harmillista se onkaan, sillä Whannell ja ohjaaja Wan osoittavat useassa kohdassa kykynsä säväyttää ja yllättää. Toisaalta taikurien, jotka ovat juuri taikoneet jäniksen tyhjästä, ei kannattaisi alkaa esittelemään ala-astelaisten korttitemppuja. Yleisö nääs närkästyy.
Saw on täynnä oveluutta, trillerille sopivaa miljöötä, hieman kulunutta välähdyksiin perustuvaa tekniikkaa (välillä sitä luuli katsovansa Profilerin erikoisjaksoa) ja kokonaisuutena hieman höpsö leffa. Höpsöt käänteet eivät onneksi vie seurattavuutta mihinkään, mutta kai ne jonkinmoisena piikkinä ovat lihassa. Tummiin jännäreihin tykästyneet saattavat jopa rakastua rainaan, muita alkanee huipata ja/tai väsyttää aivan liian aikaisin. Sitä paitsi vanha kunnon Se7en päihittää Sahaleffan liian selkeästi.
PS. Uskonpa, että herra Whannelista kuullaan muutenkin kuin (vain) hieman ykkösosaa heikomman Saw II:n tiimoilta.
