Nuorten naisten ahdistelu on rumaa touhua. Miehillä ei niin väliä, aikuinen äijänköriläs kykenee pitämään huolen itsestään. Pirun kynsistä pelastuneen Linda Blairin esittämän kikkarapäisen teinitytön koulussa kiertää kokonainen viriilien nuorten miesten joukko raiskailemassa ja pahoinpitelemässä kauniimman sukupuolen edustajia. Yhteiskunta tai koulun henkilökunta eivät vaikuta saavan kolmekymppisten arpinaamaisten miesten esittämää punkkarilaumaa millään kuriin – jos nyt suoranaisesti yrittävätkään. Niinpä Linda Blairin on manattava viimeisetkin piilevät paholaisen voimansa lyödäkseen pisteen nahkatakkien riehunnalle. Kasarivuosien kristillisessä Amerikassa ei toinen poski kääntynyt, vaan hyvät tyypit vain yksinkertaisesti niittivät pahoja kovat piipussa pois kadulta kuleksimasta.
Mistä ihmeestä moinen eläimellisyys oikein kumpuaa? Suuri voima ilman suurta vastuuta tekee miehestä eläimen. Ehkä Linda Blairin katujen kostajan hahmossa voi nähdä feministisiäkin piirteitä, vaikka henkilökohtaisesti taipuisinkin eksploitaation suuntaan. Harvemmin sitä kasarillakaan hemaisevia nuoria naisia joka päivä näki toimintaelokuvan päätähtinä – olkoonkin, että Savage Streetsissä väkivaltaa onkin vain harvakseltaan. Erityisenä jännitysmomenttina tekijät ymmärsivät onneksi korostaa myös päähenkilön fyysistä heikkoutta ja haavoittuvuutta tarinan roistojen kynsissä. Nykysensibiliteetillä Blairin hahmosta olisikin vain laiskasti leivottu supersankarin kaltainen virheetön jumalhahmo mätkimässä hentoisilla käsillään satakiloisia ammattipainijoita.
Savage Streets on elokuva, jonka tyylitaju menee itse substanssin edelle. Omiin silmiini teinityttötoiminta iski mukavasti jo vanhan hyvän ajan college-leffat mieleen tuovissa ensimmäisissä kuvissa. Genren tyypillisten keskivertoteosten tavoin myös Savage Streetsissä nähdään tyypilliset koulun nörtit ja kovanaamat sekä kauniit, mutta vähän yksinkertaiset bimbot. Käkkäräpäisen Blairin hahmossa on sopiva annos ulkopuolisuuden tuntua, ja muuntuessaan kiltistä tytöstä feminiinisemmäksi Charles Bronsoniksi tämän vaateparsikin alkaa vähitellen käydä yhä tummemmaksi ja tupakka kärytä huulella kuten pahalla teinillä kuuluukin. Päähenkilön gootahtavuutta korostaa myös muun kasariestetiikan sekaan mukavasti istuva goottirock-pätkä.
Savage Streets ei ole toimintaleffana omaperäistä nähnytkään: vastaavia kosto- ja vigilantismitarinoitahan mahtuu maailmaan kolmetoista tusinassa pelkästään kasarivuosiltakin. Mikäli lajityypin peruskliseisiin ei vielä ole ehtinyt kyllästyä ja osaa muutenkin nauttia vähän nuhjuisemmistakin teoksista, varmuudella löytää iloa myös Linda Blairin aseleikeistä. Savage Streetsissä ei ole mitään teennäistä tai pakotettua, vaan elokuva tietää täsmälleen, mitä se haluaa ja yrittääkin olla. Hauskaa roskaviihdettä riittää alun introsta aina tahattoman koomiseen finaaliin, jossa päähenkilöt hiljentyvät ystävänsä haudan äärellä – iloisen areenarockin soidessa taustalla. Suoranaisista virheistä lopun musiikkivalinta lieneekin ainoita huomiooni osuneita, mutta tekijöiden tyylimokakin enintään hymyilytti hölmöydellään.
