James Cameron, mies Terminaattorin takana, sai yli kymmenen vuotta sitten houkuteltua sekä Foxin että Paramountin jättistudiot rahoittamaan hänen suuruudenhullun ja ultrakalliin elokuvansa – Titanicin. Cameronin perfektionismin, teknisten ongelmien ja monien muiden mutkien takia elokuvan budjetti ylittyi dramaattisesti, sen ensi-iltaa siirrettiin ja kriitikot tuomitsivat elokuvan jo varmaksi megaflopiksi. Toisin kuitenkin kävi ja Titanic keräsi 11 Oscaria ja tähän asti suurimmat lipputulot niin Amerikassa kuin maailmanlaajuisestikin.
Tarina on varmasti kaikille tuttu: tutkimusmatkailija Brock Lovett (Paxton) ryhmineen etsii ”Valtameren sydän” nimistä timanttia legendaarisen hylyn syvyyksistä ja televisiouutisen perusteella löydetty haaksirikosta selviytynyt Rose (Winslet/Stuart) suostuu kertomaan ryhmälle oman tarinansa. Nuori Jack (DiCaprio) voittaa ystävineen liput neitsytmatkalle, tapaa Rosen ja pari rakastuu. Mahdottoman rakkauden esteet kasvavat potenssiin kymmenen, kun uppoamattomaksi väitetty valtamerialus törmää jäävuoreen ja alkaa hiljalleen painua kohti Ahdin aittaa.
Titanic on Hollywoodin megaelokuva parhaimmillaan ja sellaisena sen myös näen: löyhän ja ultrakliseisen juonen sekä siirappiset vetistelyt antaa helposti anteeksi teknisten ratkaisujen ja visuaalisen huikeuden vuoksi. Kaikki oheissälä on vain tunnelman virittämistä ja alustamista (ellei jopa suoranaista täytemateriaalia) ennen itse päätapahtumaa, häkellyttävän aidosti toteutettua uppoamiskohtausta.
Elokuvan pituudenkin voi antaa anteeksi, sillä Cameron tuotantoryhmineen koluaa lähes kaiken mahdollisen ihailtavalla tarkkuudella. Mies onnistuu tehtävässään niin hyvin, että vähään aikaan (ehkei koskaan) ei tarvitse kenenkään lähteä tätä purkkia upottamaan.
