Onpa huono elokuva. Kauheeta huttua. Suhtautumiseni Costneriin on yleisestä kritiikistä huolimatta ollut suht’ neutraalia, mutta nyt kelkan suunta muuttui. Kerta kaikkiaan äijän naama ei elä tarpeeksi, kun puolet leffasta on lähikuvia lärvästä, niin että mustapäät voisi laskea. Yhden ilmeen ukkoja on jonoksi saakka. B-luokan filmeissä.
Kehäraakki basebollaaja keikkuu uransa ja suhteensa lopettamisen partaalla. Menossa on elämänsä matsi. Syötöt lähtevät kuin tykin suusta ja vastustajia nöyryytetään. Mutta pirskatti, kun kättä särkee. Vanha halkotarhassa sattunut kohellus maksaa veronsa ottelun edetessä. Samaan aikaan mamma on matkalla horisonttia kohti. Eli ongelmaa pukkaa.
Jotta leffasta saisi edes jotain irti, pitäisi baseball tuntea. Nyt selostajan ääni, ja välillä luuripääkuvakin, selittää missä mennään että sivistynytkin maailma saisi edes jotain sytykettä matsiin.
Ja se leffan loppu. Poikkeuksellisesti paljastan koko huipennuksen, tai siis floppaushuipennuksen. Viimeinen lyöjä, viimeinen syöttö. Kättä särkee niin että kyyneleet valuvat lähikuvassa poskipäitä myöten. Baarien töllöjen ääressä syödään kynsiä jännityksestä. Tautinen laaki lähtee, mutta lyöjä osuu. Mutta ei hätää, lyöjä palaa kun kanssapelaaja nappaa pallon ja käryttää vastustajan. Katsomossakin kestorääväsuu myöntää, että on se mies tuo syöttäjä, jota joukkuekaverit kannattelevat kuninkaan lailla. Loppukuvissa tähti romahtaa hotellihuoneessaan henkisesti täysin. Jännitys on lauennut. Nyt tarvii ottaa kiinni lentokentällä laahustava mamma. Tämä onkin parahultaisesti jäänyt kentälle, johon uraansa lopettava stara ehtii tunnustamaan ikuista rakkautta.
Nyt ei tarvitse muiden enää kärsiä tätä leffaa läpi. Ainoa valoinen puoli on, että jokainen leffakokoelmani elokuva tuntuu hyvältä. Siitä piste.
