Iloinen nuorisoporukka viettelee iltaa ja seureen laulutaitoisin hurmuripoika vinksahtaa kesken hulppean Frank Sinatra-tulkinnan. Siis tukka tipahtaa päästä kuin perukki ja samalla kasvoille vääntyy murhanhimoinen lunaatikko-ilme. Ja eipä aikaakaan kun osa seurueen jäsenistä kärventyy iloisesti takassa. Tästä voimmekin päätellä että kaikki ei ole aivan kohdallaan.
Kaiken takaa löytyykin opiskeluaikoina nautittu Blue Sunshine niminen LSD, jonka flashbackit eivät lopu pelkkään pääkipuun. Se on nimittäin niin että tässä tapauksessa kymmenen vuotta sitten nautitut postimerkit antavat sellaiset jälkijysärit jossa tukka lähtee kirjaimellisesti päästä ja sekopäinen murhanhimo iskee. Siinäpä happotrippivalistusta katsojalle kerrakseen.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Liebermannin tunnetuimpana pidetty Blue Sunshine nauttii pienen piirin kulttimainetta. Tietynlainen perverssi sympatia tässä onkin kokoajan valloillaan. Pari mukavan häiriintynyttä kohtausta ei kuitenkaan jaksa pelastaa ajan hampaisiin joutunutta elokuvaa. Erikoismaininnan saa kohtaus, jossa kaljupäinen nainen lastenvahtina sekoaa ja jahtaa suojattejaan keittiöveitsen kanssa. Nihkeähkön alun jälkeen puoliväli lupailee jo jotain kunnes laimea loppukohtaus ei lunasta sille ladattuja odotuksia. Zombiemainen ote ostoskeskuksessa alkaa tuntua kuitenkin tahattoman koomiselta loppukliimaksilta.
Omiaan leffa onkin nostalgisen 70-luvun iloisessa B-genressä, jossa häiriintyneempi ja hieman vinksahtaneempi ote saa mukavan vinoutuman aikaan tämänkin päivän vinkkelistä katsottuna. Mainittkoon myös DVD-julkaisun tavallista mielenkiintoisemmat extrasälät. Pläjäys löytänee tiensä genren vannoutuneimpien harrastajien hyllyyn.
