Olen pitänyt ranskalaisia leffoja tylsinä taidepaukkuina, joita ei jaksa pahemmin tapitella. Välillä näitä kuitenkin eksyy kuvaruudulle ja aika usein tuo stereotypia on jouduttu toteamaan vääräksi. Tällä kertaa katsoin Claude Millerin vuonna 1998 ohjaaman Huviretki painajaisiin -leffan. Täyttä taidetta tämä kyllä on.
Miller vie meidät elokuvassaan kylmiin Alppi-maisemiin lasten lasketteluleirille. Yksi sinne joutuvista (tai pääsevistä, ihan miten vain lukija/katsoja sen kokee) lapsista on ylisuojelevan isän omaava Nicolas. Hän kärsii univaikeuksista. Yöllä tulee väkivaltaisia painajaisia, joissa videopelien hahmot tappavat Nicolasin isän. Sitten aamulla pissaa on lirahtanut sänkyyn. Nyt Nicolasin isä ei ole halunnut päästää poikaansa muun lapsilauman mukana bussikyydillä, vaan ajaa hänet itse autollaan. Kun isä ajaa pois leirikeskuksen pihasta, niin hän unohtaa poikansa laukun auton takaluukkuun. Laukussa oli Nicolasin vaatteet sekä se kaikista tärkein, vaippa varmuuden vuoksi. Isään ei voi saada yhteyttä, niinpä leirin henkilökunta ajattelee isän huomaavan poikansa laukun ja palaavan palauttamaan sen. Muutama päivä kuluu, eikä isää kuulu ja samaan aikaan lähistöltä löytyy lähikylän poika murhattuna.
Claude Miller kuvaa lapsuutta fantasian keinoja käyttäen hyvin todenmukaisesti. Aiheena on lapsuudesta siirtyminen murrosikään ja sen ajan tunteiden siirtäminen valkokankaalle. Philip Ridley teki samoista teemoista hienon The Reflecting Skin – lapsuuden loppu -elokuvan, joka vetää listallani pidemmän korren, mutta kyllä tämä Millerinkin teos on omalla tavallaan hieno. Mystinen tunnelma pitää otteessaan ja elokuva muuttuu loppupuolella todelliseksi jännitysnäytelmäksi, jota katsoessaan katsoja voi haukkoa vain henkeään. Vauhti on kuitenkin koko ajan rauhallinen. Miller on liittänyt elokuvaansa elokuvallisesti upeita fantasiakohtauksia, jotka tapahtuvat Nicolasin maailmassa. Parhaimmin muistisopukoihin jää klassisen kauhutarinan uudelleen sovitus.
Huviretki painajaisiin koetaan Nicolasin kautta, samoin kuin The Reflecting Skin koettiin sen nuoren päähenkilön kautta. Voi miettiä, että onkohan Nicolas jotenkin mielenvikainen, mutta lopulta jokaisen ihmisen tunnetilat ovat tuossa iässä olleet hyvin samanlaisia (no emmä ny jokasen ihmisen kohalla voi sanoo, mut ei sitä pilkkuu aina pidä nus… viilata). Lapsuuden epävarmuus, suojattomuus ja läheisriippuvaisuus on hyvin saatu leffaan kuvattua. Nicolasin näyttelijä Clément van den Bergh kerää kaikki pojot kotiin. Hienoa työtä 14-vuotiaalta pojalta, eipä voi muuta tokaista. Muutkin näyttelijät hoitavat hommansa hyvin, mutta Bergh on se show’n tähti, jonka kirkkaus jättää alleen muut.
Vaikka elokuva kertookin lapsista, niin se ei ole mikään lastenelokuva, ei todellakaan. Huviretki painajaisiin on muistutus aikuisille, minkälaista on olla lapsi. Vaikka sitä myöhemmällä iällä kaikki hyvät muistot tulevatkin mieleen, niin ei se lapsuus aina mitään herkkua ole. Hyvä leffa kaiken kaikkiaan, mutta se kuluu ehkä vähän liian nopeasti. Loppuratkaisu on monella tapaa hieno ja tulkintoja jättävä, mutta se tulee ehkä vähän liian nopeasti. Kylmät Alppi-maisemat eivät iskeneet yhtä lujaa kuin karut maalaismaisemat (The Reflecting Skin). Jos katsoja ei pelkää käyttää aivojaan tai ranskalaista taide-elokuvaa, niin suosittelen tarttumaan tähän filmiin.
