Tove Jansson kirjoitti kirjan. Sitten toisen, kolmannen ja monta muuta ja ajan myötä ilmeni, että muumit olivat aika julmetun iso menestys. Niin iso, että kansainvälistä arvostusta tuli niin paljon, että ihan japanilaiset tykästyivät niin isosti, että tekivät siitä animaatiosarjan, jota myös Suomessa näytettiin. Luonnollisesti Muumilaakson tarinat pantiin pakettiin sovittamalla se toinen muumikirja ihan täyspitkäksi animaatioksi asti ja useiden vuosikymmenten tauon jälkeen Allekirjoittanut istuu katsomaan muumeja uudelleen. Leffa luonnollisesti on niiden Allekirjoittaneelle alkuperäisten suomiäänien dialogisoimana.
Muumilaakson idylli nitkahtaa synkkänä ja myrskyisenä yönä Piisamirotan (Markku Huhtamo) vieraillessa Muumipapan (Matti Ruohola) ja Muumimamman (Ulla Tapaninen) residenssissä. Hänellä on synkeitä ennusteita. Niinpä Muumipeikko (Rabbe Smedlund), Nipsu (Jyrki Kovaleff) ja Pikku Myy (Elina Salo) lähtevät Yksinäisiä Vuoria (paradoksi) kohti ja siellä on kaukoputki, jolla asiasta voi ottaa selvää. Oppaaksi liittyy Nuuskamuikkunen (Pertti Koivula). Koko sotkuun liittyvät myös Niisku (Ilkka Merivaara), Niiskuneiti (Misa Palander) ja monta monituista tankeroa, joista leffan nimessä mainittu pyrstötähti on se kaikista isoin.
Hiroshi Saitô ohjasi ja sovituksesta vastanneet Dennis Livson ja Akira Miyazaki pitivät tarinankerronnan puhtaasti toimintapohjaisena ja selkeästi yksittäisinä kohtauksina, joissa jotain uutta ja mielenkiintoista tapahtuu. Rakenne on selkeä ja dramaattisien kohtauksien välissä on kevyempiä hetkiä, joskin lopun lähellä painotus on selkeästi draamassa ja Hemuli (Tapio Hämäläinen) löytää iloa pienistä asioista.
Rabbe Smedlund on naiivi ja optimistinen Muumipeikko, jonka päätös lähteä tähtitornille antaa hänelle tilaisuuden kasvaa. Ääninä Matti Ruohola ja Ulla Tapaninen ovat vakaa moraalinen perusta, mille Muumipeikko on rakennettu. Jyrki Kovaleff on se vähemmän innokas ja paheittensa määrittämä matkakumppani, joka antaa komiikkaa. Pertti Koivula on kuljeskeleva Nuuskamuikkunen, joka on oppinut paljon ja Elina Salo toimittaa armotonta sarkasmia isolla asenteella. Hänen Myynsä onkin riitasointu muuten leppoisien hahmojen joukossa. Ilkka Merivaara ja Misa Palander ovat vankka tukiryhmä Markku Huhtamon ja Tapio Hämäläisen tarjotessa ukkojen kärttykoomista hassahdusta. Roolisuorituksia ei voi moittia, joskin Elina Salo poislukien yksikään ei erityisemmin erotu tasaisen ammattitaidon massasta.
Lähtökohta on puhdasta katastrofileffaa ja miljöö joutuu muumien ymmärryskyvyn ulkopuolella olevan voiman uhkaamaksi. Vaaran uhatessa pitää lohtu löytää pienistä asioista. Visuaalisesti leffa on kaunis miljöön muistuttaessa vesivärimaalauksia. Kirkkaat sävyt kertovat idyllisestä maailmasta ja kirjaimellisesti hyvin läheltä menevä kosminen uhka on jyrkkä vastakohta sellaiselle. Allekirjoittanut kaikessa ilkeydessään osasi huomata sujuvan toteutuksen ja teknisen pätevyyden, mitä leffassa on, mutta todellista dramaattista imua tarinaan ei syntynyt. Leffa ei missään nimessä ollut huono, mutta kokemus jäi harmillisen latteaksi.
