Syvältä kumpuavan melankolian, urbaanin vieraantuneisuuden ja sydäntäriipivän romantiikan mestarillisena kuvaajana tunnetun Wong Kar-Wain englanninkielinen debyytti My Blueberry Nights jättää elokuvana varsin kaksijakoiset tunnelmat. Sinänsä on piristävää huomata, ettei mies ole erityisemmin lähtenyt muokkaamaan/yksinkertaistamaan visiotaan suurempien yleisömäärien toivossa – elokuva seuraa tematiikaltaan hänen aikaisempien elokuviensa viitoittamaa tietä. My Blueberry Nights on hidastempoinen, maalaileva ja pohdiskeleva kuvaus särkyneistä sydämistä ja toiveista. Kritiikkinä miestä kohtaan voisi todeta, että ylläoleva kuvaus taitaa tosin päteä lähes kaikkiin häneen tuotoksiinsa.
Juonellisesti elokuva on varsin köykäinen, mutta Wong Kar-Wain työt tunteville tässä ei varmastikaan ole mitään uutta. Hän on aina ollut huomattavasti kiinnostuneempi tunnelmien ja tietynlaisen aistillisuuden välittämisestä kuin konventionaalisten tarinamuotojen seuraamisesta. Onko miehen äärimmäinen tyylittely pinnallista ja muka-älyllistä, vai kaunista ja oivaltavaa? Vastauksia on varmasti yhtä monta kuin vastaajiakin.
Elokuvassa sydänsuruja poteva Elizabeth (Norah Jones) hukuttaa iltansa ex-poikaystävänsä asunnon vieressä sijaitsevaan kahvilaan – erityisesti sieltä saatavaan mustikkapiirakkaan! Elizabeth tutustuu vähitellen kahvilan omistajaan, englantilaiseen Jeremyyn (Jude Law). Luonnollisesti, kipinöitä lentelee suuntaan ja toiseen, mutta pian masentunut Elizabeth lähtee – särkyneen sydämensä johdattamana – kohti uusia maisemia. Matkallaan hän tapaa erilaisia hahmoja; alkoholisoituneen poliisin (David Strathairn) ja tämän itsenäisen ex-vaimon (Rachel Weisz), sekä rahansa menettäneen, itsevarman, mutta hiukan epästabiilin pokerinpelaajan (Natalie Portman). He kaikki auttavat omalta osaltaan Elizabethiä ‘löytämään itsensä’.
Visuaalisesti elokuva on henkeäsalpaavan upea. Darius Khondjin pehmeän värikäs, silmiähivelevä kameratyö (tunnettu mm. Jean-Pierre Jeunet’n Delicatessenistä ja Kadonneiden lasten kaupungista) ei juurikaan jää jälkeen Wong Kar-Wain luottomiehen Christopher Doylen visiosta. My Blueberry Nights sisältää kuitenkin monia ongelmakohtiakin. Auteur-ohjaajan tyylilliset keinot eivät käänny täysin ongelmitta länsimaiseen elokuvaperinteeseen. Runollinen, usein hiukan unenomainen dialogi kuulostaa ajoittain töksähtelevältä ja korniltakin englantia soopertavan pääosaparin suusta. Näyttelyn taso on kauttaaltaan hyvää – sinänsä kelvollisen elokuvadebyytin tekevä Norah Jones jää kuitenkin auttamatta kokeneempien konkareiden varjoon. Jonesille luotu hahmo on ihmeellisen yksiulotteinen ja yhdentekevä. Pääosaparin välinen romanssi jää käsittelyssään täysin pintapuoliseksi, ja minkäänlaista kemiaa en heidän suhteestaan löytänyt.
My Blueberry Nights jättää yleisestä miellyttävyydestään huolimatta jokseenkin keskeneräisen tunnelman. Se on pikkusievä, paikoittain kaunis ja tunnelmallinenkin teos, joka kuitenkin jää puutteidensa takia kovin etäiseksi ja sieluttomaksikin. Kyseessä ei missään nimessä ole huono elokuva, mutta mikäli Wong Kar-Wai on vielä tuntematon suuruus, Chungking Expressin maaginen Hongkong toimii varmasti parempana aloituspaikkana.
