Se7enillä ja Fight Clubilla maailmanmaineeseen nousseen David Fincherin leffaura käynnistyi Alien-saagan kolmannen osan tiimoilta. Ja oppirahojenmakseluksi homma pitkälti meni. Tai oikeastaan on väärin sanoa musavideoiden maailmasta pompanneen Fincherin olleen hakoteillä, kun murheenkryyninä on paikallaan polkeva käsikirjoitus.
Alien3 tullaan muistamaan tuotanto-ongelmistaan ja käsikirjoituksen ennätysmäisestä sorkinnasta. Välillä Ripley oli maankamaralla kaljuna ja sitten taas häärättiinkin jo elämää suurempaa hömppää avaruuden äärettömyydessä – hiuksia unohtamatta. Eipä siis ihme, että Fincher pötki pakoon ennen loppueditointeja ja siirtyi parempien projektien pariin.
Yleisote on ongelmista huolimatta suorastaan finchermäisen synkkää, ja leffan ensimmäinen kolmevarttinen lupaa aikamoista mannaa. Luutnantti Ripley on kaljuna ja vanhentuneenakin vedossa ja tulevaisuuden munkkiluostarivankilassa on odotettavissa hurjaa limanroiskintaa sekä verenvuodatusta. Mutta ei, niitä meille ei suoda (tarpeeksi).
Puolessavälissä mittaansa Alien kolmonen alkaa muistuttaa pelottavasti jotain kurjaa tietokoneen tasoräiskintäpeliä, jossa synkät käytävät välähtelevät tarkoituksettomasti silmissä. Ripley juoksentelee vailla päämäärää hylätyn tukikohdan uumenissa ja päämönjä on tunnetun ilkeällä tuulella. Mutta on Ripleyn ja ”veljien” tuhoontuomitussa taistossa sentään oma erilainen hehkunsa, jota Alien-sarjaan suo. Tajuntaan syvälle uppoavat kamera-ajot putkistojen syövereissä ovat hetkittäin todellista herkkua elokuvanystävälle.
Vastoin nimeänsä Alien3 ei korota Alieneiden menoa kolmanteen potenssiin – kyllä tässä hieman lähempänä kuutiojuurta ollaan. Aikalailla samoissa mitoissa lässähtäneen Aliensin kanssa. Mutta niin pirullista ötökkää kuin Alien (tälläkin kertaa) on, on hankalaa jättää surkeisiin pojoihin. Varsinkin kun lopetus on sarjan ylivoimaisesti parhain. Se on onneksi veret seisauttavan hieno, vai pitäisikö sanoa Alienkummajaisen kunniaksi ”hapot seisauttavan hieno”?
