Miksi? Miksi taistella symbolisesta voitosta? Pork Chop Hillin taistelu lukeutuu Korean sodan kyseenalaisempiin kohtauksiin: rauhansopimus oli jo allekirjoitusta vaille valmis, mutta syystä tai toisesta osapuolet päättivät vielä testata toistensa hermoa uhraamalla miehiä taistelussa hyödyttömästä nyppylästä keskellä ei mitään. Sotilaille itselleen verinen mittelö merkitsi enemmän kuin jälkiviisaille siviileille – veteraaneista useimmat lienevät jo maan mullissa muistoineen. Oliko taistelun voittajalla lopulta edes ollut merkitystä? Oliko mäen valtaus valtavien uhrausten arvoinen? Eräiden tulkintojen mukaan amerikkalaiset osoittivat voitollaan päättäväisyytensä loputtomina ihmisaaltoina kuolemaan ryntäävien kiinalaisten edessä ja takasivat rauhan pitkälle tulevaisuuteen – Vietnamin sotaan asti. Sota Vietnamissa taas meni joka suhteessa vihkoon muutenkin kuin symbolisesti.
Karismagodzilla Gregory Peckin tähdittämä Kuoleman kukkula ei tarjoa revisionistista tai poikkeavaa näkemystä taistelun tapahtumista. Alussa Peckin esittämä luutnantti Clemens saa määräyksen ottaa vaaran haltuunsa hinnalla millä hyvänsä. Taistelutanner on kaikkea muuta kuin koreografioitua sotaa: tunnelman ollessa tiheimmillään ukkoa tulee, menee ja kaatuilee kuka mitenkin, sekä hiekka ja multakin räjähtelevät silmille kuin vanhaan hyvään aikaan länsirintamalla. Mielenkiintoisena yksityiskohtana vihollinen yrittää murtaa amerikkalaisten taistelutahdon propagandasanomillaan. Vastaavia metodeja käytettiin paljon toisen maailmansodan tuiskeissa, amerikkalaiset koettivat myöhemmin järkyttää Vietkong-sissejäkin omillaan. Realistinen kuvaus aikansa rotupolitiikasta ansaitsee lisäpisteitä.
Lewis Milestone oli sotaelokuvan veteraanina varma valinta Peckin tuotantoyhtiön voimainkoetuksen puikkoihin. Tietyt vaikutteet ohjaajan aiemmista sotaklassikoista ovat Kuoleman kukkulan kohdalla ilmeisiä, alkaen vaikkapa tutunoloisista taistelukohtauksista. Milestonen ja Peckin suhde ei väitetysti ollut erityisen lämmin: ohjaaja olisi halunnut näyttelijän tulkitsevan epäröivää ja pelokasta hahmoa, kun taas Peck vaati elokuvan päähenkilölle voimakkaampaa luonnetta. Alkuperäinen ohjaajan versio lyhentyi vielä kymmenien minuuttien edestä ennen ensi-iltaa, sillä päätähden vaimo koki ukkonsa astuvan parrasvaloihin aivan liian myöhään. Milestonen versiota ei ole julkaistu.
Kuoleman kukkula on leikellyssä muodossaankin erittäin mielenkiintoinen sotaelokuva. Moniin muihin pienemmän budjetin sotadraamoihin verrattuna Milestonen kuvaus kunnioittaa todellisen elämän tapahtumia, eikä suotta lähde provosoimaan yleisöä yhtä kovakouraisella kuvainraastolla kuin vaikkapa Miehet sodassa tai Helvetti 1944. Kuvatun taistelun vaatimien suurten uhrauksien merkityksen kyseenalaistaminen sekä koruton realismi ovatkin Milestonen elokuvan makeaa kuorrutusta. Kirsikkana kakun päällä Kuoleman kukkulassa nähdään pienen legioonan verran tulevia Hollywood-tähtiä Harry Dean Stantonista ja Rip Tornista Martin Landauhin ja moneen muuhun, joten rivisotilaiden tähtiloisto ainakin on huippuluokkaa. Symbolisesta voitosta en tiedä, taiteellisesta voitosta olen varma.
