Blow ei ollut se mitä odotin. Vauhdilla etenevä tarina harppoo huumediilerin tositarinan lapsesta vaariin sellaisella kyydillä ettei meinaa perässä pysyä. Perinteinen kamaa imeskelevien sekoilut on jätetty vähemmälle ja leffa keskittyy elämäntarinaan. Nousua ja laskua niin pilvessä kuin ilman.
Tositarinaan pohjautuvan leffan huumekunkkua George Jungia (vapautuu kiven sisältä vuonna 2015) esittää Johnny Depp. 60- ja 70-luvuille sijoittuva leffa kertoo kuinka pölykauppias käsitti väärin nuorten huumetyön ja työnsi jenkkiyliopistoihin nuorison riesaksi kamaa omaisuuksien arvosta. Deppin hienosti esittämä hahmo rimpuilee lähi- ja viranomaisten kurimuksessa, löytäen lopulta itsensä lopullisesti vanhenemassa vankilassa.
Deppin osavalinnat ovat olleet pitkin uraa särmikkäitä. Ukko on tehnyt riskivalintoja, jolle on mielestäni nostettava hattua. Mukana on floppeja, mutta ei niitä Syltty Stallonen tapaisia epätoivoisen yritelmiä nousta takaisin halutuksi näyttelijäksi.
Blow herättää ristiriitaisia ajatuksia. Katsojana automaattisesti asettuu päähenkilön puolelle vaikka mitään syytä ei olisikaan. Lisäksi aikaisemmin mainittu harppominen ajassa aiheutta odotusta että tilanne rauhottuisi hetkeksi. Mutta ei. George Jungin elämästä on poimittu leffaan pätkät joissa joku tilanne kääntää hörhön elämän päälaelleen.
Kaiken kaikkiaan Blow yllätyksineen on katsomisen arvoinen leffa. Ohjaaja Ted Demme osoitti tyylitajua omaperäisilläkin valinnoilla, mutta valitettavasti emme pääse näkemään olisiko niistä kehkeytynyt Demmen tavaramerkki. Mies siirtyi vast’ikään manan majoille.
