Pienessä vanhainkodissa Texasissa kuohuu. Elvis-imitaattori Sebastian Haff (Bruce Campbell) kertoo olevansa itse Kuningas, Elvis ja osaa myö selittää miksi, mutta hän on silti lonkkavammainen, näkövaivainen vanhus, joten asia on sillä selvä. Hänellä on ystävänään John F. Kennedy (Ossie Davis) joka Dallasin salamurhan jälkeen värjättiin neekeriksi ja hänen aivoissaan on hiekkapalanen. Kuitenkin kaksi hulluna pidettyä vanhusta joutuu yhdistämään vähäiset voimansa, sillä egyptiläinen muumio (Bob Ivy), sanotaan häntä vaikka Bubba Ho-Tepiksi syö vanhainkodin asukkaiden sieluja ja tämä ei ole mikään miellyttävä kohtalo, sillä stetsonia ja bootseja käyttävä kurttu kirjoittelee vessan seiniin alatyylisyyksiä.
Joe R. Lansdale on kirjailija Texasista ja hän kirjoittaa riemumielistä roskaa huonolla maulla ja mukana on joskus absurdia huumoria. Don Coscarellin sovitus Lansdalen novellista on lähtökohdiltaan absurdi, mutta teemat ja aiheet joita Bubba Ho-Tep käsittelee eivät ole mitenkään absurdeja tai huonon maun kyllästämiä. Vanhuus ja ennen kaikkea inhimillisen vanhuuden oikeus ja myös oikeus kuolla inhimillisesti on pääasiana ja sitä käsitellään lempeällä, pilkkaamattomalla sävyllä. Lisäksi Bubba Ho-Tep osoittaa että vanhakin ihminen voi tehdä jotain lähemmäisiensä hyväksi ja siten olla sankari kokonaisuudelle.
Bruce Campbell osoittaa oikeita näyttelijäkykyjään olemalla vanha, kärttyisä ja lonkkavaivan riivaama Elvis jota oikeasti kaduttaa elämänsä virheet ja toivoo voivansa korjata ne vaikka koko maailma pitää häntä pelkkänä senilöityvänä Elvis-imitaattorina. Campbell on hauska, mutta samalla surkean itsepintainen vanhus joka murjoo itsensä yrittämällä sankaruutta mitä hän aina esitti ja lopulta onnistuu olemaan sankari ja saavuttamaan arvokkaan, hyvittävän teon elämäänsä. Coscarelli käsittelee absurdia sankariaan ankaralla, huonolla maulla, mutta silti antaa näyttelijän tuoda esille hänen hyvittävät piirteensä ja inhimillisyytensä. Campbell on loistava Elviksenä ja heti alkuun on selvää että Sebastian Haff on Elvis joka vaihtoi elämänsä ja eli onnellisesti ja alkaa nyt kuolla epäonnellisena.
Ossie Davis värjättynä Kennedynä ei jää yhtään sen heikommaksi kokonaisuudessa ja onneksi päähän ammuttu presidentti tietää runsaasti käytännöllistä tietoa sieluja ahmivista muumioista, joten lonkkavaivainen Elvis ei ole yksin tyhjän päällä vaikka Kennedyn mielenterveys saattaa olla kyseenalainen, hänen rohkeutensa ei ole! Pääroolien vanha, sairastunut ja Elviksen tapauksessa myös kyynistynyt kaksikko tekee erinomaista työtä ja vaikka loppu onkin hieman antiklimaattinen on kokonaisvaikutelma harvinaisen jäntevä ja alleviivaamaton.
Pienellä budjetilla on saatu aikaan todellinen elokuvahelmi joka käsittelee harvoin käsiteltyä aihetta: oikeutta arvokkaaseen vanhuuteen ja kuolemaan. Lansdale antaa kokonaisuudelle absurdin lähtökohdan joka tapaa huumoria tarinan väriksi ja Campbellin ja Davisin laadukkaat suoritukset ovat pelkästään bonuksena. Absurdi ja hauska, mutta silti erittäin vakava ja vakavasti otettava elokuva.
