Maailman vaarallisimman miehen, Chuck Norriksen pitkän ja kunnioitettavan uran tuotokset jaetaan karkeasti kahteen kastiin; alkuvaiheessa kengännauhabudjetilla duunatut C-luokan taistelulajileffat, joissa blondi ja (lähes) naamakarvaton Chuck potkii ja lyö pahiksia daijuun ohuempaakin ohuemman juonen toimiessa tekosyynä turpasaunoille, sekä useinmiten Cannon Groups-yhtiön vekkuleiden, Menahem Golanin ja Yoram Globuksen tuottamiin äksönpätkiin, joissa punahiuksinen -ja partainen Chuck heilutteli myös pyssyjä ja jätti mäiskimisen astetta (pientä astetta) vähemmälle. Ensimmäisen kategorian pätkät Norris teki suunnilleen vuosivälillä 1972-1982, toisen tyylilajin leffat sen jälkeen. Jonkinlaisena siirtymäteoksena voisi pitää vuoden 1983 Lone Wolf McQuade-leffaa.
Nyt käsiteltävä Yhden miehen armeija kuuluu ensimmäiseen ryhmään. Juonenkuvatus kertoo pahaakin pahemmasta ninjapahiksesta, joka huumehommien ohella pieksee kaksi poliisia hengiltä. Muut poliisit kokoontuvat miettimään, kuka pystyi yllättämään kaksi kokenutta huumekyttää sillä tavalla, ja ainoa looginen vastaus on tietysti KARATEMURHAAJA. Koska poliiseilla ei ole minkäänlaista taistelulajikoulutusta kutsutaan apuun läheisen karatesalin pitäjä, Vietnamin veteraani ja yleinen hyväntekijä Chuck Norris. Ja sitten alkaa läski tummua.
Mainitaan nyt reilusti, että ilman Chuckia kyseessä olisi oikeasti aika jäätävän paska elokuva. Dialogi on niin tönkköä, että Bronsonin Death Wish -saagan replat alkavat vaikuttaa Shakespearelta ja sana ”halpa” ei riitä kuvaamaan leffassa vallitsevaa yleisfiilistä. Ehkä ”köyhä” on kuvaavampi, kaikin puolin. Esimerkiksi alkupuolen kohtaus, jossa huumepoliisit istuvat asemalla miettimässä, kuka tappoi heidän kaverinsa, vaikuttaa enemmän joltain MadTV:n parodialta 70-luvun kyttäleffoista kuin oikealta, vakavalta kohtaukselta. Kaikki tapahtumat ovat aivan tavattoman epäloogisia ja koko homma luisuu absurdista roskaviihteestä lähes dadaistisen (vai idiotistisen?) ääliötykityksen puolelle aika aikaisessa vaiheessa. Toki tällaiselta leffalta suurinpiirtein juuri tuota odottaakin.
Ja A Force Of Onessa ON Chuck Norris. Viikset tutisten ja rintakarvat hiestä märkinä Chuck tälläkin kertaa kostaa, potkii, lyö ja mätkii tiensä läpi koko filmin alle puolitoistatuntisen keston sellaisella intensiteetillä ja itsevarmuudella, että pystyy pelastamaan koko elokuvan. Chuck ei ole välttämättä hyvä näyttelijä sanan klassisessa merkityksessä, mutta hän säteilee sellaista jylhää karismaa ja fyysistä preesensiä, että mies kuuluu elokuvahistorian tähtitaivaalle suurten legendojen joukkoon heittämällä.
Martial arts-leffat ovat oma, hieno taiteenlajinsa, ja Chuckin tuotokset edustavat jo pelkästään päätähtensä valkokangasvetovoiman sekä taistelulajitaitojen ansiosta kyseisen taiteenlajin parhaimmistoa. Siinä mielessä Yhden miehen armeija ei ole poikkeus, varsinkin kun karateurallaan maailmanmestaruuden kuusi kertaa peräjälkeen voittaneen Chuckin lisäksi leffassa nähdään pahiksen roolissa toinenkin karaten ja kickboxingin maailmanmestari, Bill ”Superfoot” Wallace, joka tosielämässä loukkasi judossa oikean polvensa pahasti, mutta ei antanut sen häiritä uraansa vaan hioi vasemman jalkansa potkutekniikan timanttiseksi ja voitti kaikki ammattilaisuransa 23 kickboxing-ottelua, niistä 13 tyrmäyksellä. Näiden jätkien matseja, ja varsinkin keskinäistä kohtaamista leffan lopussa, on todella ilo katsoa. Kun jauhetaan, jauhetaan jotain turhaa ja välistä jopa kuolettavan tylsää ja typerää. Vaan kun mätkiminen alkaa, homma todella toimii ja viihdyttää.
Clousataan siihen, että tämä alkupään Norris-kalkkuna ei siis kuulu ukon parhaisiin tuotoksiin eikä kohoa genren kovimpien klassikoiden tasalle, mutta hyvätasoista ja useita katselukertoja kestävää potkuviihdettä on silti luvassa. Chuckin ja martial arts-leffojen ystäville toki pakkohankinta. ”Whoever did this… they’re as good as dead.”
