Mr. Schmidt (Nicholson) jää eläkkeelle 66-vuotiaana. Ukolla pitäisi alkaa ne parhaat lepopäivät kun uraputki on suoritettu, lapsi on lentänyt maailmalle ja rahaa piisaa. Muutaman päivän sisällä vaimo kuitenkin ottaa ja kuolee. 42-vuotinen avioliitto on takana ja nyt on aikaa ajatella, itsekseen.
Tyttären häät lähestyvät ja äijä haluaisi pitää enemmänkin kontaktia tyttäreensä, tarjoamalla alkuun apua häävalmisteluihissa. Tyttärelle kelpaavat shekit, muttei liika läsnäolo. Jokainen voi päätellä itse mistä moinen johtuu, onhan noita perhetarinoita maailma pullollaan. Leffassakaan ei selitellä kaikkea vaan oletetaan että elämänkokemusta omaava katsoja osaa itse päätellä asioita. Tämä on hienoa. Schmidt ehtii cruisailla ennen häitä asuntoautolla vanhoilla mestoilla muistelemassa menneitä, lopulta mennään tietysti häihin naittamaan tyttö vastenmieliselle sulhaselle sekä tämän vieläkin vastenmielisemmälle lähisuvulle.
Kyllähän tässä on ehdottomasti leffa, joka pistää ajattelemaan ratkaisuja joita ihminen tekee elämänsä varrella. Schmidt on katkera mies. Hän on taaplannut koko elämänsä läpi tyytyen kompromisseihin niin avioliitossaan kuin työssäänkin. Myös isänä olo on ollut jonkin sortin kompromissia, ei suurta omistautumista. Tytär on menossa jo naimisiin ja Schmidt ei ole edes huomannut tämän aikuistuneen. Nyt on hiukan myöhäistä katua tehtyjä valintoja ja voikin vain tilittää sekä miettiä että kuinka tässä näin kävi? Tästä leffassa on kysymys.
Koko homman positiivinen puoli on se että se pistää katsojan ajattelemaan omaa elämää ja sen merkitystä. Pitäisi osata olla tyytymättä kompromisseihin. Pitäisi olla rohkea, luova ja tarttua haasteisiin. Pitäisi osata rakastaa. Pitäisi… Leffa tarjoilee ehkä hiukan huomaamattakin liudan suurilinjaisia elämänohjeita sekä kyseenalaistaa asioita niin Schmidtin kuin muidenkin hahmojen elämän seuraamisen kautta. Lopussa pohdiskellaan jo ihmiselämän merkitystä suuremmassa mittakaavassa ennenkuin palataan taas elämän perusasioihin.
Kerrontatyyli on erittäin verkkaista, musiikkia käytetään vain tarvittaessa. Nerokas keksintö kääntää Schmidtin tilitys omituisiksi kirjeiksi afrikkalaiselle kummilapselle kuin niin että kyseessä olisi ollut vain kertojan ääni. Suosittelen leffaa katsottavaksi vaikka en siitä heti pitänytkään. Lämpenin tasaisesti ja kyllähän herneet alkoivat törmäillä pääkopassa tätä katsoessa. Nauttikaa jokapäiväisistä pienistäkin asioista, siitä se onni ja universumi rakentuu. Kylläpä leffa sai tosiaankin ajattelemaan…
