Kovalla yrityksellä ja valtavalla kasalla Dammen ja Seagallin pätkiä katsottuina on saatu aikaan tällainen teos. Life on the Line ei ole suomalaisen taide -elokuvan merkkiteos, vaan opetusvideo.
Juoni: Itse asiassa leffassa ei ole mitään päämääräistä juonta. Ekaan kertaan katsottuna tajusin, että joku helvetin huumekauppahan siinä oli meneillään ja sitten joku Victor-niminen kaljupää karkasi Suomeen ja tutustui siellä Toniin, joka koulutti hänestä katutaistelijan, jonka kanssa sitten takoi rahaa sillä maineella.
Okei, pääpiirteittäin juoni ei mennyt tuohon tahtiin, mutta what the heck, eihän suomalaisessa toimintaelokuvassa olekaan mitään järjen hiventä. Sen kun vaan lainaillaan muutamasta Dammen elokuvasta kaikki parhaat action-kohdat ja liitetään ne liimaamalla ne elokuvaan mahdollisimman paskalla koreografialla ja annetaan katsojan aivoverisuonten katkeilla vääjämättä, ettei katsoja tuntisi tuskaa kuin vasta kun nauha lakkaisi pyörimistä tai jäisi nauhoineen videokelan väliin.
Näyttelijät eivät ole mitään lahjakkaita toimintaelokuvien ammattilaisia. Itse ohjaaja, siis se kalju tyyppi, yritti yrittämällä olla kovan luokan action -guru, mean mister fucking action machine, mutta jäi pelkäksi Dammea parodioivaksi, laimeaa brittiaksenttia vääntäväksi kaljuksi mulkuksi. Jopa muutkin näyttelijät pilaavat elokuvansa. Kahden sekunnin visiitin elokuvassa tekevä Frederikin oli itse asiassa melko oivalta keino saada katsoja katsomaan elokuva, mutta siihenhän se sitten jäikin.
Eli: Huono dialogi, amatöörimäinen käyttäytyminen, muka tosissaan ottaminen, katsojan hermoja raastava ja Suomen Elokuvasäätiöltä ilman tukea jäänyt Life on the Line ei kuulu minun elokuvafanituksissani edes keskikaartiin, vaan kulkee suoraa päätä lähimpään ö-mappiin, josta löytyy muutama muukin helmi, joille valitettavasti edes säälistä ei tipu kahta tähteä. Yritys helvetin hyvä, mutta ei niinkään kymmenen. Parempaakin roskaa on nähty.
