Verenjanoa ei aika paranna. Puhun tietysti vain henkilökohtaisesta kokemuksestani, kun totean kyseisen rainan olleen huono kokemus jo vuonna 1994, jolloin sen kuivat kuvat osuivat eteeni ensi kertaa. Vielä tuolloin 1980-luvun estetiikalla ei ollut samaa nostalgisuuden tuntua kuin luonnollisesti, naturlicht, kuin tänään. Sekään ei silti auta – ainakaan tämän leffan tapauksessa.
Elokuva kuvaa kahden ikinuorekkaan vampyyrin (osiinsa otollisen viehättävät Deneuve & Bowie) elämää valtavassa talossaan. Siellä tyhjyys humisee kuin leffan käsikirjoittajien korvien välissä (lopputuloksesta päätellen). Välillä talossa tosin soitetaan korkeakulttuurillista musiikkia jousi- ja kosketinsoittimilla. Vaan se ei Verenjanosta ajatuksia herättävää ja älykästä taide-elokuvaa tee. Miesvampyyri, John, havaitsee yllättäen rapistuvansa ja yrittää hakeutua Susan Sarandonin esittämän lääketieteen ammattilaisen hoivattavaksi. Ja loppu onkin kuin asetelmataulu – sillä erotuksella, että tässä asetelmassa on hiukan liikettä mukana.
Verenjano huutaa enemmän verta ja lihaakin monella tasolla. Eniten parantamisen varaa on leffan ohjauksessa. Ohjaaja Tony ”Ridleyn veli” Scott on suuressa saamattomuudessaan pannut janoiset verenimijänsä patsastelemaan jähmeästi kuin Barbie-nuket muuten sinällään kivoissa puitteissa. Koko leffa on sisällöllisesti niin köyhä ja kerronnaltaan köpelö, että sen katsominen saattaa lopulta pistää peräti vihaksi. Tätä kastia ja näitä lavasteita olisi voinut käyttää hyödyllisemminkin. Ikävää, että koko leffan parhaimmat hetket jäävät ihan sen alkuun – Bauhausin murean aloitusbiisin jälkeen katsoja voi käydä vaikkapa nukkumaan.