Keskellä kesää Amityn lomasaarella tapahtuu jotakin yllättävää. Nuoren naisen ruumis löydetään palasina eräältä rannalta, levän peittämänä ja puoliksi mädäntyneenä. Kaupungin poliisipäällikkö Martin Brody (Roy Scheider) epäilee syyksi hain hyökkäystä, mutta paikan pormestari ei halua moista tietoa julkistettavan, sillä sehän tietenkin karkottaisi turistit uimarannoilta, mikä olisi isommanpuoleinen kolahdus tuolle saarikaupungille. Tulot pitää siis pitää samanlaisina, joten viralliseksi syyksi ilmoitetaan veneen perämoottorin aiheuttama silpoutuminen. Hyökkäysten lisääntyessä joutuu kaupunki kuitenkin pakokauhun valtaan, ja Brodylla alkaa olla yhä tukalammat oltavat pormestarin yhä uudelleen kieltäessä uimarantojen sulkemiset. Yllättäen paikan päälle saapuu hainpyydystäjä Quint (Robert Shaw) joka lupautuu etsimään ja teurastamaan hain, maksusta tietenkin. Haivaaran kantautuessa koko kansan korviin ja painostavan ilmapiirin käydessä yhä voimakkaammaksi , alkaa Quintin palkkaa!
minen, ja kiskurihinnan maksaminen, tuntua yhä houkuttelevammalta vaihtoehdolta.
Tappajahai on erittäin hyvä elokuva. Aivan puhdasta kauhua ei oikeastaan ole tarjolla, mutta hermoja koettelevaa jännitystä ja realistisen oloisia haihyökkäyksiä senkin edestä. John Williamsin karmiva tunnusmusiikki ja Spielbergin taidokas ohjaus yhdistettynä vedenalaisiin kamera-ajoihin, takaavat että katsoja pysyy ruudun ääressä jännittyneenä koko leffan keston ajan, paria suvantovaihetta lukuunottamatta.
Spielberg ei vielä kertaakaan uransa aikana ole pystynyt samaan kuin Tappajahaissa, vaikka tämä olikin hepun uran aikaisimpia teoksia. Benchleyn kirjalle ei olla liian uskollisia, vaan leffa on selvästi ohjaajansa näköinen. Jännitystä kehitellään pikkuhiljaa ja haitakaan ei ensimmäisen tunnin aikana näytetä juuri ollenkaan, ainakaan kovin selkeästi. Veriefektejä ja rajua toimintaa odottavat saavat siis etsiä viihdettä aivan toisesta suunnasta, Jawsissa kun ovat pääosassa henkilöhahmojen syventäminen ja hiljalleen kasvava jännitys. Toisella puoliskolla on toki tarjolla reilusti toimintaa, mutta jännityksen varaan leffa pääasiassa nojaa.
Leffan voisi helposti leimata pelkäksi viihteeksi, ellei henkilöhahmoja oikeasti syvennettäisi ja ihmissuhteita kehitettäisi. Draamalliseksi ei Jaws sentään ylly, mutta kyllä sen tietää että leffa on todella hyvä, jos päähenkilöistä ja heidän kohtaloistaan alkaa oikeasti välittää. Aluksi vastenmieliseltä vaikuttava Quint muuttuu elokuvan edessä erittäin mielenkiintoiseksi, jopa sympaattiseksi hahmoksi. Menneisyyteen ei, toisin kuin kirjassa, porauduta niinkään paljoa, mutta sellainen olisi ikävästi nakertanut leffan tehoa, jolloin hai ei enää olisi ollut pääosassa. Spielberg on onnistunut luomaan liki täydellisen kokonaisuuden syventämällä henkilöhahmoja ja näiden suhteita, mutta kuitenkin pitämällä raa’at aterioinnit ja itse tappajahain selkeästi etualalla.
Neljä ja puoli, ajattelin minä tätä arvostelua kirjoittaessani. Neljä ja puoli, oikein hyvä arvosana Jawsille, koska leffa ei kuitenkaan aivan täydellinen ollut. Mutta sitten tulin ajatelleeksi sitä, mitä tämä elokuva oli saanut aikaan. Se oli vaikuttanut elokuvahistoriaan, saanut jatko-osia ja jäljittelijöitä (Deep Blue Sea, Piranha), mutta silti sen teho ei juurikaan ole ajan saatossa hälvennyt. Tappajahai ei sitä paitsi oikeastaan ole kauhuelokuva (eikä todellakaan pelottava), vaan pikemminkin jännittävä trilleri joka loppupuolella saa seikkailuleffan piirteitä ja yltyy myös melko toiminnalliseksi. Silti kirkumisia ja raajojen irtoamisia sisältävä elokuva ei voi olla pelkkä toiminnallinen trilleri. Kyllä, leffasta löytyy myös ripaus terroria vaikkei se missään tapauksessa täysverinen kauhuelokuva ole.
Nostalgian, elokuvan vaikutuksen leffahistoriaan, ja pirun hienojen (ja ajoittain veristen) tappojen takia on pistemäärä nostettava maksimiin. Hitot, on tämä sen verran hyvä elokuva.
nimimerkki: Elokuvafriikki
