Vampyyrit on eri kivoja. Aihetta on hyödynnetty aina ”Nosferatusta” lähtien, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Erityisen ansiokkaasti aihetta yliviljeli brittiläinen Hammer Film Productions, joka tuotti vuosien 1958 ja 1974 välisenä aikana vajaat kymmenen Kreivi Dracula –elokuvaa. Yhdessä Hong Kongin action-lupauksen Shaw Brothersin kanssa tuotettu The Legend of the Seven Golden Vampires sai kunnian jäädä niistä viimeiseksi.
Kun kiinalaiset vampyyrit joutuvat kilometritehtaalle, heidän ylipappinsa piipahtaa romaniassa kysäisemässä kreivi Draculalta (Forbes-Robertson) josko tämä tulisi antamaan Kiinan vampyrismille hiukan tuoretta verta. Dracula tappaa ylipapin ja lähtee matkaan. Sadan vuoden kuluttua yllättävän pirteänä säilynyt Professori Van Helsing (Cushing) pitää kiinalaisopiskelijoille luentoa ja kertoo kohdanneensa Draculan itä-Euroopassa. Viimeistä kertaa Van Helsingin roolissa häärivä Cushing on toki vanhan puoleinen, muttei hän aivan satavuotiaalta näytä. Vaan mitäpä siitä! Kun englantilainen aatelisneito (Julie Ege) suostuu vieläpä kustantamaan tutkimusretkikunnan Seitsemän Kultaisen Vampyyrin ja heidän johtajansa Draculan kotikonnuille Keski-Kiinaan, voi seikkailu lukuisten kiinalaisapurien kanssa alkaa.
The Legend of the Seven Golden Vampires on monella tapaa äärimmäinen vampyyrielämys. Vampyyrien ja näiden epäkuolleiden apurien ulkonäkö on harvinaisen kömpelö kasa paperimassaa. Eeppistä seikkailua ryyditetään typerääkin typerämmällä juonella ja varsin pirteillä toimintakohtauksilla. Martial arts on aina yhtä hauskaa, varsinkin Shaw Brothersien takaamalla laadulla, ja kun pellosta nousee vailla mitään järkevää selitystä satapäinen lauma taistelulajien mestareita, katsoja ei voi kuin nauttia tahattoman komedian ja päättömän toiminnan mainiosta yhteispelistä. Eksploitaatiota on mukana runsaasti ja tissejä vilautellaan anteliaasti.
Vampyyrileffojen veteraani Peter Cushing näyttelee itse asiassa aika hyvin, ja muutkin näyttelijät ovat tämän tasoiseen “kauhuun” kohtalaisen päteviä. Julie Ege tosin epäonnistuu täysin englantilaisen ladyn näyttelemisessä, sillä hänen patsastelunsa tuo mieleen pikemminkin saksalaisen keskiraskaansarjan painijan. Pökkelömäinen näyttely ja auttamattoman aivoton tarinankuljetus (hölmön dialogin kera) lisää kalkkuna-arvoja roimasti. Aivan ehdotonta campin juhlaa tämä ei kuitenkaan ole, vaan muutamia suvantokohtia on mukaan eksynyt: osa toimintakohtausten väliin jäävästä löpinästä lähinnä tylsistyttää katsojaa, ja loppua kohden pätkä alkoi vähän toistaa itseään. Martial artsia katsoo kuitenkin aina mielellään, ja kun mukaan heitetään vielä vampyyrjä, alkavat ainekset erääseen kaikkien aikojen parhaaseen camp-leffaan olla valmiina.
