Kissan kuolema ei ole naurun asia. Kala nimeltä Wanda virnuileekin kaikelle mahdolliselle – paitsi kuolleille kissoille. Omille teilleen erkaantuneen Monty Pythonin ydinjäsenten tuottama huumoritykitys pureutuukin yleisöönsä niin ihon alle, että muuan tanskalaisen vanhuksen tiedetään nauraneenkin itsensä hengiltä. Kohtalokkaaksi osoittautuneessa kohtauksessa Kevin Kline työntää ranskalaisia perunoita Michael Palinin nenään. Niin sensitiivinen aihe nenästä törröttävät ranskanperunat aikoinaan olivatkin, että vielä vuosikausia Cleesen ja kumppaneiden hupailun teatteriensi-illan jälkeenkin amerikkalaiset televisiokanavat sensuroivat tai leikkasivat kyseisen kohtauksen esityksistään. Voiko komedialle parempaa mainosta ollakaan?
Mutta miksi ranskalaisia perunoita – tai englantilaisittani chipsejä? Hyvin yksinkertaista: Tarinan alussa nelihenkinen rosvojoukko jää käpälälautaan timanttiryöstön jäljiltä, ja koplan pomon päädyttyä poseen ryhmän muut jäsenet kukin tahollaan pyrkivät saamaan helyt käsiinsä. Saaliin kätköpaikasta tietävä herrasmies on kuitenkin matkalla veden ja leivän äärelle, joten Jamie Lee Curtisin esittämän vampin on määrä vietellä pomon asianajaja (John Cleese) saadakseen tältä tietoa timanttien olinpaikasta. Curtisin hahmon rakastaja Otto (Kline) taas on luihin ja ytimiin asti ironinen, omaa typeryyttään älykköpuheella ja mesoamisella kompensoiva pyhä hullu. Koska tarinan tapahtumat sijoittuvat Britanniaan, maistavat hahmot toisinaan myös ”fish and chipsiä”.
Kalaa ja ranskalaisia – muttei kuolleita mirrejä. Veret seisauttavan repäisevää ironiaa Wandassa onkin sitten niinkin kanssa, että vakavissani hämmästelen kuolonuhrien vähäistä määrää; jos ikinä löytäisin itseni kirjoittamasta kokonaista kirjaa aiheesta, löytäisin taatusti kaiken tarpeellisen informaation pelkästään tästä elokuvasta. Kuulkaapa esimerkiksi seuraavaa kuviota: Alussa Otto pakottaa Archien pyytämään anteeksi, ja vähän myöhemmin Otto päätyykin pahoittelemaan käytöstään Archielle. Matkallaan Archien residenssiin timanttivaras Otto tuleekin napanneeksi tämän kotiin iskeneen murtovarkaan. Mukiloituaan naamioituneelta murtomieheltä tajun kankaalle Otto tunnistaa tämän Archieksi, pyytää tältä anteeksi ja livistää rikospaikalta.
Kevin Klinen esittämä Otto on aivan omanlaisensa luku komedian historiassa. Ajatuksen tasolla Otto on vain klassinen stereotypia meluisasta ja keskittymiskyvyttömästä amerikkalaisesta. Kuin sähköiskun saanut Kline kuitenkin vie hektisyydessään hahmon elkeet yksinkertaista sivuhahmoa huomattavasti pidemmälle: yliampuvaa piirroshahmoa muistuttavassa Otossa henkilöityy kokonainen uuden ajan komiikan arkkityyppi. Jos Kala nimeltä Wanda näytettäisiin rinnan vaikkapa Ren & Stimpyn kanssa, yleisö tuskin huomaisi kahden välillä paljoakaan eroa. Oton hahmossa yhdistyvät amerikkalainen levottomuus, italialainen megalomania sekä viehättävän lurjusmainen vihjeettömyys – jopa hahmon kuolema tihkuu itkettävän hauskaa ironiaa.
Sääli Michael Palinia ja Michael Palinin klyyvaria. Jos Otto edustaa uuden ajan piirrettyjä, löytyy Palinin esittämän Kenin esikuva kaukaa menneisyydestä, aina Amerikasta asti. Rikollisjengin ollessa timanttikeikalla muuan vanhus sattui kävelyttämään koiriaan ja näkemään vilauksen koplan johtajasta. Oikeudenkäynnin lähestyessä Kenin olisi tarkoitus hoidella harmaahapsi päiviltä, mutta eläinrakas saalistaja tuleekin kerta toisensa jälkeen sotkeutuneeksi ansoihinsa tai teloneeksi viattomia luontokappaleita. Kenin sokeus vikojaan kohtaan on vähintään Oton tasoa, onhan hahmo valmis surmaamaan akvaariokalan vuoksi miehen, kun tämä itse taas tappaa tai vammauttaa tarinan tuiskeissa vahingossa lähemmäs puolen tusinaa eläintä.
Ei siis sovi työnnellä kitusiinsa sen enempää perunoita kuin herneitäkään, Kala nimeltä Wanda nimittäin on kautta aikain hauskimpia komedioita. Kysykää vaikka Jamie Lee Curtisilta: monessa kohtauksessa Curtis pidättelee selvästi nauruaan, ja alun kuuluisassa rakastelukohtauksessa tämä onkin peittänyt kasvonsa tyynyllä kameran ulkopuolella. Pelkästään jo ironian määrä ja laatu ovat Wandassa häkellyttävän mestarillista jälkeä, mutta vielä huomioitaessa Atlantin toiselta puolen tuodut herkulliset vaikutteet sekä nimettömiä sivuhahmoja myöten ikimuistoiset persoonallisuudet aina Kevin Klinen Oscarin arvoiseen kokovartaloroolisuoritukseen asti, on koossa kuolettavan vaarallinen naurutykitys ihan kirjaimellisestikin. Brittiveteraani Michael Crichtonille Kala nimeltä Wanda oli samalla komean uran kruunannut jäähyväisteos. Crichton eläköityi maailman huipulla.
