Crystal Laken oma “kuuluisa paha poika” Jason Voorhees (Kane Hodder) kuolee verisesti vastustaessaan pidätystä. Verinen kuolema ei tunnetusti moraalista suoraselkää estä ja ruumiinavaus muuttuu verilöylyksi patologin (Richard Gant) kadotessa ja avustavan patologin (Dean Lorey) ja turvamiesten (Tony Ervolino, Kane Hodder) kuollessa verisesti. Palkkionmetsästäjä Creighton Duke (Steven Williams) tietää kuinka ruumiita vaihtelemalla selviävä Jason voidaan tappaa ja soppaan liittyy myös nuuppa Steven (John D. LeMay) ja iso määrä vaihtuvia ruumiita jotka tekevät sen lahtausosuuden vaikka ovatkin uuden omistajansa tavoin sitkaita.
Kahdeksannessa jatko-osassa tuottajan penkillä istui alkuperäinen takapiru Sean S. Cunningham ja loppu yritetään saada aikaan. Visuaalinen ilme on toimiva ja juonta löytyy tavanomaista enemmän. Se kylläkin on melkoista huttua varsinaisen takamörön jättäessä lahtaamisen sijaisilleen vaikka ihan oikea hormonihullujen teuraskohtauskin on mukana ihan vain osoittamaan millaisia persoonia Voorheesin akan poika pistää imperfektiin.
Kane Hodderin olemus on luonnollisesti ääritoimiva lahtausmoottorille ja triumfanttisesti uudistuessaan on luonnollisesti täysissä pukeissa naamarinkin ollessa lujassa kiinni. Muu kaarti on sitä tavanomaista silpomisleffojen kliseistä henkilögalleriaa ja tappomenetelmissä sovelletaan paitsi raakaa voimaa myös paistorasvaa.
Kokonaisuus on varsin laiska. Veristä lahtausta on paljon ja se vielä liittyy juoneen, mutta varsinainen yrmy ei paljoa tee ja näyttelijäkaarti ei erityisesti herätä kehuja, mutta ei myöskään tarpeetonta kiukkua. Tyypillinen yritys laittaa jo vakiintunut muoto pakettiin ja hyllylle: jää vajaaksi ja se ei siellä pysy. Jason Voorhees on yksinkertaisesti liian suosittu kuollakseen pysyvästi.
