Matematiikka. Moderni kulttuuri ja etiikka perustuvat harvojen ja valittujen ilmiöiden kvantifioitavuudelle. Onnellisuutta esimerkiksi on abstraktina ilmiönä mahdotonta suoraan muuttaa numeroiksi, toisin kuin kukkaron paksuutta tai seksin ja autotallissa komeilevien mersujen määrää. Näin ollen klassinen määritelmä onnellisuudelle on yleisesti korvattu keinotekoisella, loputtomaan kulutukseen ja hamstraukseen pohjautuvalla maailmankuvalla. Sonyn ja Netflixin uunituore K-popparit demonien jäljillä yhdisteleekin kaupallisen massaviihteen terävimpiä koukkuja animaatiomaailman modernimpiin muotioikkuihin lähes matemaattisella tarkkuudella. Numerot eivät valehtele: Sonyn alkemistit ovat viimein löytäneet viisasten kiven.
Kulutusjuhlan ytimessä riekkuva k-pop-trio metsästää luppoaikoinaan ja kesken konserttiensakin fanejaan piinaavia groteskeja demoneja. Korealaisista mytologioista ammentavien mielikuvitusilkiöiden välinen myyttinen sota ihmissukua vastaan on kestänyt ikimuistoisista ajoista asti, ja elokuvan sisäisen logiikan mukaan tehokkain lääke pahan kukistamiseen on kolmen nuoren neidon laulama pop-musiikki – ja väkivalta. Hyvien poppareiden vastinkappaleeksi maailmaan ilmestyy demoneiden oma miehisempi pop-poppoo, jolla tietysti on sarvipäisten seuraajiensa keskuudessa kiljuvat ja itkevät fanityttönsä ja -poikansa. Sankareidemme urotöitä voit tukea ostamalla näiden musiikkia digikaupoista ja suoratoistopalveluista. Mikäli taas ajatus ihmissieluja syövien demonien maailmanvalloituksesta saa sinutkin onnesta sekaisin, voit heittää rahasi myös pahiksille.
Laulettua musiikkia Sonyn elokuvassa onkin riittämiin. K-popparit demonien jäljillä tuokin mieleeni kasarivuosien japanilaiset sekamediatuotokset, joissa valtavirran markkinoille tarkoitetut pop- ja rock-soundtrackit olivat vähintään yhtä tärkeässä osassa animaation ja tarinan kanssa. K-poppareiden kohdalla en ihmettelisikään, vaikka elokuvan tekijät olisivatkin saaneet inspiraation teokseensa suoraan Creamy Mamista tai Bubblegum Crisisistä. Kahdesta jälkimmäisen tavoin myös K-popparit onnistui houkuttelemaan taakseen kokonaisen legioonan verran genrensä nimekkäitä tuottajia ja esittäjiä. Tällä kertaa lakipuolikin näyttäisi olleen asiallisesti hoidettu, eikä k-artistien tarvinnut japanilaisten tavoin työskennellä sopimusteknisistä syistä keksittyjen taiteilijanimien tai bändiviritelmien takaa.
Sonyn menestyskonseptilla on jo paperillakin yksi suuri heikkous: joka ei osaa arvostaa soundtrackiä, menettää samalla huomattavan osan elokuvan viehätysvoimasta. Henkilökohtaisesti en esimerkiksi vanhemman polven edustajana ymmärrä k-popin suosiota kuin nykypäivän heikon länsimaisen tarjonnan kautta, joten myös tästä elokuvasta saamani erityinen mielihyvä rajoittuu musiikkitarjonnan ulkopuolelle. Onneksi K-poppareiden animea ja länsimaista 3D-animaatiota fuusioiva visuaalinen tyylittely sentään iskee vinkeästi silmään, eikä Sony ole mennyt ottamaan takapakkia Spiderverse-leffojen värikkäästä ja vauhdikkaasta toiminnastakaan. Mälsästi sankarit vain mätkivät roistoja kuoliaaksi sen sijaan, että nämä joutuisivat keksimään oikeasti luovia ja jännittäviä keinoja saada vihollisiaan satimeen.
K-poppareiden häpeilemättömän kulutusluonteen tuntien moni katsoja tuleekin varmasti hämmästelleeksi elokuvan kerrontaan ja henkilöhahmoihin nähtyä vaivaa. Taiston tuoksinassa tietyt hahmot joutuvat käymään läpi myös kielletyn romanssin ja identiteettikriisin kaltaisia klassisia käänteitä, ja tyttöbändin sisäinen koheesio on toistuvasti uhattuna. Häpeän, pelon ja epävarmuuden ympärille rakennettu henkilökohtainen konflikti toimiikin hienosti lopun kliimaksin rakennusaineena. Ettei tarina menisi liian haudanvakavaksi, velmuilee pääjuonen ohessa myös mulkosilmäisen demonikissan ja kolmisilmäisen variksen muodostama koominen duo. Mikäli kissan ja variksen seikkailut eivät lähivuosina jatku omassa spin-offissaan, alan vakavissani epäillä Sonyn ja Netflixin päättäjien mielenterveyttä.
Amerikkalaistuneen Sonyn tuottama K-popparit demonien jäljillä on suurilla numeroilla tuotettua erottuvaa massaviihdettä ja tarkoitettu tuottamaan vieläkin suurempia numeroita. Onnistuneen hyperbolan ansiosta lopputuote ei kuitenkaan nostata demonista irvistystä naamalle, enintään päinvastoin. Asteikolla yhdestä viiteen antaisin animaatiolle, tarinalle, huumorille ja hahmoille neljä pistettä, mutta toisaalta koska elokuvan soundtrackillä jytäävä k-pop laukaisee kalkkeutuneissa kuulijoissa lähinnä migreeniä ja epileptisiä kohtauksia, putoaa pistekokonaisuuskin kahteen ja puoleen. Sonyn viisasten kivi kykenee siis muuntamaan lyijyn kullaksi, parantamaan tauteja, myymään hiekkaa beduiineille ja lyömään jopa Disneyn omassa pelissään, muttei peittoamaan henkilökohtaisen musiikkimaun matematiikan rautaisia lakeja.
