Maailman paras elokuva on kompleksinen käsite. Se on hankala pala, koska makuja on yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Tämänkin leffan, supersankarifilmatisoinnin, katsojista saanee irti mielipiteen jos toisenkin. Yksi tykkää niin että pelihousut ovat hajota, toinen ei välitä pätkän vertaa ja kolmas seuraa massan mukana.
Kiihkeimmät tämän Batman-elokuvan odottajista tuskin tulevat pettymään. Heath Ledgerin (toistaiseksi) viimeiseksi performanssiksi jäänyt Jokeri on huolella rakennettu persoona ja mestaririkollinen, jonka seuraaminen on hyytävää – tässä käsittelyssä Jokeri ei enää ole koominen sarjakuvahahmo, vaan elävä psykopaatti. Muutakin onnistunutta löytyy: Iloksemme leffan tekijät eivät ole alistuneet liiaksi kikkailulle, vaan luoneet kokonaisuuden, jossa metalli haisee metallille ja kumi kumille, eikä vain 3D-gurun hielle. Parhaimmillaan The Dark Knight eli Yön ritari tuntuu siksi luissa ja ytimissä asti kuin jotkin messevimmät 1970- ja 1980-luvun toiminta-/ seikkailupätkät.
Sitten ikävämpiin asioihin; ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolan tiimeineen on tehnyt toki sekä tyylillisesti että sisällöllisesti Batmanin kohdalla miehen työn. He ovat nostaneet lepakkoheebon maailmoineen siitä lietteestä, minne ne paiskattiin 1990-luvulla. Nyt Gotham City sykkii kuin oikea suuri amerikkalaiskaupunki ja Batmaninkin viitta on pesty sekä silitetty. Harmi kyllä Christopher Bale, jonka tehtävänä on heilua tuona tummanpuhuvana sankarina sekä upporikkaana Bruce Waynenä, tuhrii viittansa tahattoman humoristisella kähinällään. Balen Batmanista tulee niin ollen piirun Jokeria heikompi hahmo. Kun Batmanin traagisuus käsiteltiin Batman Begins -leffassa, ei sitä puolta enää lähdetä toisintamaan. Sen sijaan kerrotaan Harvey Dentin (Eckhart) eli Kaksinaaman tarina, joka on vaikuttava kuin muinainen sankarieepos. Samalla heikennetään kuitenkin päähenkilön asemaa. Kun sympatiapisteet tippuvat Dentille, Batman pyörii enemmän osaa ajasta kuin vieraana omassa leffassaan.
Yön ritari on kokonaisuutena yllättävän hieno sarjakuvahahmofilmatisointi. Se on oikeastaan sitä parhaasta päästä, jos huonompaa päätä edustavat esimerkiksi Tank Girl (kaikkea kehnoa kumista ja muovista) ja Judge Dredd (kypärättä olosta pitäisi antaa sakkoa). Kuitenkin tuntuu kuin Nolan porukoineen olisi innostunut vähän liikaa. Jo noin puolivälin paikkeilla leffassa koetaan hetkiä, joihin sen voisi päättää. Mutta ei, nämä pojat paahtavat eteenpäin vielä toisen leffan verran äksöniä, rikollisuuden torjuntaa ja yhä uusia pahoja tekoja. Siinä sivussa kehitellään ihmissuhteita, jotta katsoja ehtii hengähtääkin välillä ja löytämään hahmoista tarpeeksi piirteitä, joista pitää tai olla pitämättä. Jos Yön ritari olisi osa Tähtien sota -trilogiaa, se olisi sekä Imperiumin vastaisku että Jedin paluu yhtenä kimpaleena. Suurimpia faneja semmoinen tuskin haittaa, elleivät he satu katsomaan leffaa limukanryystäjien vuositapaamisessa, jossa vähintään puolet väestä hyppelehtii toiletin suuntaan vähän väliä. Kaksi ja puoli tuntia on pitkä aika. Vain uhkarohkea kokeilee rakon kestävyyttä Jokerin toimien ja Kaksinaaman naamavärkin edessä.
