Robert Bresson oli jo kypsässä 50:n vuoden iässä löytäessään taiteellisen viisaudenkiven edellisessä elokuvassaan ”Papin päiväkirja”, jota olisi hyvinkin voinut pitää jonkinlaisena lahjakkaan ikämiestaitelijan kertaonnistumisena ja onnenkantamoisena. Miehen seuraavalla elokuvalla olikin paljon todistettavaa erityisesti ohjaajalle itselleen. Tulevan elokuvansa aiheeksi Bresson valitsi vankeuden, henkisen ja fyysisen. Uuden elokuvan käsikirjoituksen pohjana toimivat sotavankina olleen ja vankeudesta suunniteltua teloittamistaan edeltäneenä yönä karanneen Andre Devignynin muistelmat. Lopullisesta elokuvasta tuli lopulta Bressonin uran menestynein ja joidenkin mielestä myös paras teos, ”Kuolemaantuomittu on karannut”.
Elokuva alkaa, kun Francois Leterrierin näyttelemä vangittu vastarintaliikkeen jäsen kuljetetaan vankilaan. Vankilan pihalla hän kohtaa muita vankeja, jotka auttavat häntä poistamaan raudat käsistään. Lopulta hän päätyy yksinäiseen selliin odottamaan kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa. Todellisuudessa miehen mielessä siintää suuri pakosuunnitelma ja vapaus… Francois Leterrier on käytännössä elokuvan ainut näyttelijä ja koko elokuva keskittyy hänen hahmonsa ympärille. Leterrierin näyttelyn pohjalta ei pystyisi edes arvaamaan miehen tekevän tässä elokuvassa debyyttiroolinsa, niin varmalta hänen työnsä tuntuu.
”Kuolemaantuomittu on karannut” on joka suhteessa täyttä Bressonia. Miehen tyyli on totutun askeettista sekä yksinkertaista juonesta ja näyttelijätyöstä lähtien. Viihdettä tai vauhtia tässäkään elokuvassa ei ole käytännössä ollenkaan, vaan maltillisen minimalismin keinoin sekä jättämällä olennaisia asioita näyttämättä Bresson pyrki selvästi luomaan elokuvan, jossa katsoja on ikään kuin vankina vangin kanssa. Tässä elokuvassa ja ”Taskuvarkaassa” Bresson mielestäni painottaa hienosti kuvallisessa kerronnassaan päähenkilönsä käsiä, tarinan kannalta keskeisen toiminnan tärkeimpiä instrumentteja. Katsoessa kannattaa kiinnittää huomiota lisäksi ainakin puvustukseen ja lavastukseen. Tästä elokuvasta pyrittiin nimittäin tekemään niin realistinen kuin vain mahdollista, sen tekemiseen saatiinkin aitoa materiaalia museosta sekä elokuvan teknisenä neuvonantajana toimi alkuperäinen karannut kuolemaantuomittu Andre Devigny itse.
Kokonaisuutena “Kuolemaantuomittu on karannut” lukeutuu Bressonin parhaisiin teoksiin, vaikkei omasta mielestäni aivan paras olekaan. Voisi sanoa, että jos ohjaaja löysi edellisessä elokuvassaan oman tyylinsä sekä menetelmänsä, tässä elokuvassa hän löysi suosikkiaiheensa, vankeuden ja vapautumisen, joita hän hyödynsikin näkyvästi myös kahden seuraavan elokuvansa ”Taskuvarkaan” ja ”Jeanne d’Arcin” parissa. Näitä kolmea elokuvaa onkin tapana kutsua vankilatrilogiaksi.
