Eddie Murphyn 1990-luvun puolivälissä päivittämän komedian alkuperäisversio toimii tänäkin päivänä – joillekin ehkä uudempaa versiota vielä paremmin. Tämä sekopäinen leffaklassikko on yksi Jerry Lewis’in kuuluisimmista ja suosituimmista töistä. Näin siitäkin huolimatta, että Lewis’ia ei nähty siinä enää Dean Martinin parina.
”Koomikkojen kuningas”, Jerry Lewis, esittää rainassa itse oikeutetusti professori Julius F. Kelpiä, hönöhampaista toheloa, jonka tunneilla aina räjähtää. Kommelluksista huolimatta Kelp on totta kai varsinainen nero, joka tekaisisi miltei minkä tahansa voimajuomankin kymmenessä minuutissa. Valitettavasti Kelpin aiheuttamat vahingot rasittavat hänen ihmissuhteitaan, eikä koulun rehtori (Moore) erityisemmin tykkää, kun koko laitos huojuu professorin toilailujen voimasta. Kun Kelp sitten keksii uuden ihmeliemen, hän mm. rehtorin pelossa päätyy kokeilemaan sitä itseensä. Tässä Jekyll & Hyde -kuvioita mukailevassa tarinassa proffasta tulee liemen voimasta väliaikaisesti Buddy Love, vastustamattoman cool hemmo, joka lopulta ei olekaan niin mahtava tuttavuus kuin voisi toivoa.
Vaikka tänään Tohtori Jerry ja Mr. Hyde alkaakin olla jo jotenkin lapsellisen löysää kamaa vanhahtavuudessaan, sillä on yhä hetkensä. Jerry Lewis’in ilmiömäisen taidokkaasti tulkitsema päähenkilö on osoitus siitä, että pähkähullua professoria ja hänen vastakohtaansa voi esittää loistavasti vähemmälläkin maskeerauksella. Tämä Lewis’in professorihahmo on toki perin klassinen stereotypia, mutta lahjakas koomikko onnistuu kuitenkin luomaan sille sielun. Ja niin helpolta kuin Lewis’in näyttelemä muuntautuminen näyttääkin, se ei taatusti onnistu jokaiselta. Kun otetaan vielä huomioon, miten paljon Lewis Buddy Lovena muistuttaa entistä aisapariaan, Dean Martinia, on jäpikälle nostettava esityksestä hattua. Hieno illuusio.
Vahvasti 1960-lukulaisen grooveissa puitteissa Lewis’in rinnalla nähdään mm. lapsekkaan suloinen Stella Stevens ja jämäkämpi Kathleen Freeman. Freemanille kyseessä oli jo kolmas yhteistyö Lewis’in kanssa.
