Vetelehtijät on kertomus, josta useimmat löytänevät samaistumiskohteen monipuolisen henkilötarjonnan ansiosta. On lukutoukkaa, naistenmiestä, vaiteliasta kulkijaa ja huoletonta huliviliä. Elokuvan keskiössä olevaa (mies)porukkaa yhdistää yksi tekijä: lorvailu. Sakki on tuuliajolla kuin tukkijoukko, sillä vielä 30-vuotiaana heppujen aika valuu leikkeihin ja peleihin. Mitään ei haluta ottaa vakavasti, vanhemman vastuu ei houkuta tai siihen ei yksinkertaisesti osata tarttua.
Vielä melko esifellinistisessä maailmassa törttöilevät siskonsa (Farell) ja äitinsä kanssa asuva Alberto (Sordi), laulajapoika Riccardo (Fellini), katuja pikkutunneille mittaileva Moraldo (Interlenghi), käsikirjoitusta valmisteleva rillipää Leopoldo (Trieste) sekä naisesta kuin naisesta innostuva Fausto (Fabrizi). Kun viimeksi mainittu pikanaitetaan paksuksi puksauttamalleen kauneuskuningattarelle (Ruffo), herää joukon muissakin miehissä kiinnostus toisenlaiseen elämään. Faustolla kun näyttää menevän vaimonsa kanssa niin hienosti. Saapa mies peräti työtäkin. Ulospäin eivät kuitenkaan ongelmat näy. Tuore vaimo saa huomata, että vetelehtijä ei tavoistaan helposti pääse.
Vaikka elokuvan naiset edustavat karkeasti rajaten vain niitä kahta tuttua perusryhmää, madonnia ja huoria, ja elokuvan juoni saattaa vaikuttaa kuluneelta, Vetelehtijät on onnistunut teos. Se eroaa suuresti – sisältönsä ja tyylinsä puolesta – kahdesta muusta Federico Fellinin mestariteoksesta, La Stradasta ja 8 ½:sta, mutta on juuri tästäkin syystä niin originaali elämys, että siitä on vaikea olla pitämättä. Fellinin pettämättömän omaperäinen kerrontatapa vie melko peruskamasta kootun tarinan sellaisille tasoille, että Vetelehtijöitä on helppo tuijottaa kiinteästi rainan loppumetreille asti. Leffan henkilöt ovat ehkä 1950-lukulaisia, ehkä italialaisia, ehkä roolimalleiksi huonoja ja ihmisinä kömpelöitä, mutta yhtä kaikki, ”he” ovat ehdottoman rakastettavia.
Vetelehtijöiden elämää esittelee myös omalla letkeällä tavallaan Fellinin hovisäveltäjä Nino Rotan musiikki. Jos elokuvan kuvasto onkin notkollaan kuivakkaan neorealismin suuntaan, ääniraidalla vinkataan silmää ja luodaan ironian kirkastamaa lasiseinää elokuvan maailman ja todellisuuden välille. Jo Rotan tunnusomaisen moni-ilmeisen sävellystyön ansiosta Vetelehtijät on elokuva, jolle kannattaa uhrata se vajaa parituntinen, jonka leffa kestää.
