Toisen vuosituhannen surkeimpien elokuvien tuottaja, Screen Gems -yhtiö, rahanahneudessaan päätti tuottaa uusintaversion Kun Tuntematon Soittaa -kauhuklassikolle. Simon Westin käsissä 2000-luvun päivitys on kuin uusiksi urakoidun John Mooren The Omenin pikkuserkku, joka on tehty pienemmällä rahalla ja taidolla, mutta tulos on yhtä lailla kehno.
Edellisellä kerralla West ohjasi Lara Croft: Tomb Raiderin, joka tämänkin elokuvan tavoin teki mukavasti voittoa. Laadun suhteen oltiin hyvin hiljaa. Westin kyvyt ohjata näyttelijöitä ovat hyvin heikot, mikä ei todellakaan ole edukseen, jos elokuvan koko rakentuu päähenkilön varaan. Jos Angelina Jolie ja Nicholas Cage eivät saa vakuuttavaa työtä aikaiseksi Westin kanssa, kuinka käy saippuaoopperatasoisille teininäyttelijöille?
Tarina on kauhun puitteissa mielenkiintoinen. Jill Johnson (Camilla Belle) joutuu vanhempiensa käskystä ottamaan muutamia lastenvahtikeikkoja hoidettavakseen. Hoidettavat lapset asuvat hieman etäämmällä muusta asutuksesta, ja viime hetkellä Jill lupautuu lastenvahdiksi.
Ilta luksuskämpässä on vähemmän miellyttävämpi, kun Jill joutuu puhelinhäiriköinnin uhriksi. Pian hän ymmärtää, että henki voi hyvinkin mennä. Talon sisäkkö yllättäen katoaa (miksi palkata lastenhoitaja, jos sisäkkökin löytyy?), eikä ystävistäkään ole avuksi pelastamaan häntä huipputurvallisesta talosta.
Uhkaavammiksi muuttuvien puheluiden keskellä vahdittavat lapset tuntuvat unohtuvan kokonaan. Lasten ja heidän hoitajansa välisen suhteen ja jopa täydellisen kontaktin puuttuminen on hukattu mahdollisuus. Huoli lasten kohtalosta olisi ollut joka tapauksessa aidompaa kuin elottomalta vaikuttasta Camille Bellestä, tai kenestä tahansa muustakaan turhanpäiväisestä sivuhahmosta, jonka tarkoituksena on pitää päähenkilö kiireisenä uhkapuheluiden välillä.
Laiska toteutus
Kuka tahansa on tottunut mitättömiin roolisuorituksiin ja juonen puutteeseen kauhuelokuvassa, mutta toivottavasti sellaista päivää ei tule, kun jännityksen ja kauhun puute annetaan anteeksi. Tapahtumapaikka olisi erinomainen säikyttelyyn, mutta tämän hyödyntäminen on osoittautunut vaikeaksi. Jännittävästä tunnelmasta ei voida realistisesti puhua, kun ympärillä hyörivät näyttelijät ovat barbinukkejakin elottomampia.
Kaiken kukkuraksi itse tappaja, kauhuelokuvan ikuinen todellinen päähenkilö, on pettymysten pettymys. Yleensähän tappajan henkilöllisyydessä on jotain yllättävää ja samalla pelottavaa. Murhamies on edes himpun verran jännittävä, kun hän lausuu muutaman repliikkinsä puhelimitse, mutta valokeilassa hänen tähtensä sammuu. Tappajan motiivit, keinot ja tarkoitus lienevät ”unohtuneen” käsikirjoituksesta.
On vaikea nimetä yksittäistä tahoa, joka olisi vastuussa näin huonosta jännäristä, joka säästelee säikyttelyissä, veressä ja luovuuden käytössä jännityksen rakentamisessa. Simon West ei siis osaa ohjata toiminta- saati kauhuelokuvia, mikä tekee hänestä yhden hyödyttömimmistä viihteen tuottajista Hollywoodissa. Mikäli joku tuotantoryhmästä sattuu soittelemaan häirikköpuheluita sinulle, saatat kuolla tylsyyteen ennen varsinaista puukoniskua.
nimimerkki: Martin van Wetten
