The Passenger on hitaasti etenevä 70-lukua täysin keuhkoin henkivä puolitaiteellinen draama, jossa on trillerin piirteitä. Yllättäen pidin tästä.
Syy ei ole niinkään juonessa – joka on sekin onneksi kohtalainen verrattuna moniin muihin samankaltaisiin elokuviin – vaan siinä, että elokuvan tunnelmat tulevat hämmentävän iholle. Mikä vielä ihmeellisempää, se ei tunnu päälleliimatulta piirteeltä, vaan ikään kuin vahingossa syntyneeltä sivutuotteelta (vaikka epäilemättä on saatu aikaan ammattitaidolla).
Elokuvasta aistii lämpötilat. Myös tuoksut. Palasin mielessäni monta kertaa lapsuuden kesälomiin, mutta en mihinkään tiettyihin muistoihin, vaan vallitsevaan tunnelmaan. Siihen, millaista oli kävellä kaupungilla tai mummolan takapihalla. Tavallisiin asioihin, jotka kuitenkin aikuisena tuntuvat ihan erilaiselta kuin silloin aikoinaan. Niille jotka ovat itse asiassa eläneet kyseiseen aikaan, nostalgiatrippi voi olla vielä hurjempi.
Tämä johtuu suurimmalta osin autenttisesta äänimaisemasta ja väreistä. Musiikkia oli käytetty erittäin vähän. Mielikuvani ankean näköisestä vuosikymmenestä vahvistui ympäristön karuuden ja liiallisen yksioikoisuuden osilta, mutta se toisaalta lisäsi elokuvan vaikuttavuutta. Tiedän, että nuorempana olisin kerta kaikkiaan inhonnut tätä.
Ohjaus, kuvaus, näyttelijät… Kaikki olivat erinomaisia. Juonta ei pahemmin selitelty, mikä tosin lienee itsestäänselvää ottaen huomioon genren ja aikakauden. Ehkä hyvä, sillä se olisi saattanut pilata tunnelman.
Elokuva tuntui kestävän ainakin kolmanneksen enemmän kuin todellista. Mikäpä siinä, että aikaa saa välillä hidastettua.
