Jim Jarmusch on omanlaisensa guru. Kahvia ja tupakkaa näyttää vahvasti leffalta, joka on raavittu kokoon pitkien leffojen kuvaustauoilla ikuistetusta materiaalista. Jotenkin tähän malliin asia oikeasti onkin, vaikka tokihan jokainen tupakalle ja kahville tuoksahtava episodi on rakennettu huolella lavastuksesta ja käsikirjoituksesta lähtien.
Leffan maailmassa aika ei juuri näy, vaikka todellisuudessa se kulkee 1980-luvun loppupuolelta 2000-luvun alkupuolelle. Joka episodissa näyttelijät vaihtuvat. Mutta aina kuva pysyy mustavalkoisena, kuvakulmat perin staattisina, ihmiset kuuman kupposensa ääressä, aina vähemmän tärkeistä mutta siksi juuri ah-niin-oleellisista asioista keskustellen.
Kahvia ja tupakkaa (sekä tilkkasen teetä) nauttivista naamoista iso osa on nimekästä väkeä. Kohtaamiset ovat liikkumattomuudessaan hillittömän villejä, vaikka osa starboista onkin musiikkimaailman puolelta ja siksi ammatillisesti pätevämpiä tulkitsemaan biisejä kuin sävelmätöntä dialogia. Urbaanit kofeiiniaddiktit ovat hupaisaa sakkia myös kankeasti näytellessään. Tosielämän hahmot sekoittuvat fiktiivisiin ja juttu luistaa. Hymy hiipii katsojan huulille melkein vaivihkaa.
Leffaan mahtuu useita huippukohtia, joista vastaavat mm. Bill Murray, Alfred Molina ja Tom Waits. Yhdentoista episodin putken aloittava “Kumma tavata” on vähintäänkin hykerryttävä, sillä siinä jos missä sähäkimmän Oscar-palkitun italiaanon, Roberto Benignin, energia on onnistuttu sulkemaan oikeaan pulloon. Hieno on kaikkein viimeisin episodi, joka päättää koko putken melkeinpä nerokkaan simppelisti. Onnistuneen lopetuksen jälkeen mieli voi vielä jäädä halajamaan paria hupaisasti kuplivaa kohtausta tai vähintäänkin encorea. Kukaan ei tietysti kiellä katsojaa kokeilemasta itse kahvin, tupakan ja hyvän seuran huimaa yhdistelmää.
