Kansikuva antaa hiukan väärää kuvaa tulevasta sisällöstä. Tämä ei ole “luodit viuhuu” -leffa. Kaksi patonginsyöjäetsivää tutkivat toisistaan tietämättä raakoja murhia Ranskan Alpeilla. Etsivät huomaavat kohta olevansa saman casen kimpussa. Jäljet johtavat pieneen vuoristokylään ja siellä olevaan yliopistoon. Toinen etsivä on kokenut kehäraakki ja toinen on nuorempi rämäpää. Tarinaan mahtuu uusnatseja sekä täydellisen rodun jalostamispuuhia. Jeppe-kaava on melko perusviritelmä, mutta leffa pelottaa synkkyydellä raaoilla yksityiskohdillaan.
Mielenkiintoisen tapauksesta tekee se, että kysymyksessä on aika selkeä Hollykylä-stoori, mutta hiukan eri tyylillä toteutettuna. Paljon löytyy yhtäläisyyksiä, mutta tämä tuntuu silti jotenkin erilaiselta, eikä vain kielen kannalta. Ei oteta tähän yhtä tai Seitsemää esimerkkiä, ettei tule sanomista, mutta kovan luokan Holly-leffoja pyörii kuitenkin ihan kielen päällä.
Jo nauhan ensi metreistä lähtien synkistellään ihan viimeisen päälle. Heikkohermoisimman katsojan aataminomenaa ryhdytään heti jojottelemaan pallean maastoihin, sen verran nielemisrefleksiä on luvassa. Harvemmin nähdään missään leffassa jo alkutekstien alla kameran tarkastelevan häpeilemättä raan murhan kohteena ollutta alastonta silvottua ruumista.
Jean Reno oli nimi, joka sai leffan tarttumaan käteen. Kyllähän ranskalaiset leffat ovat mukava piriste, mutta harvemmin niitä tulee ihan kansissa kotiin kannettua. Näiden näkeminen on ikävä kyllä yleensä sattuman sanelema juttu. Purppuravirrat on loistava leffa ja ansaitsisi puolikkaan pojon vielä päälle… jätetään pelimerkkejä tuleviin arvioihin.
