New Yorkin kadut ovat rappiolla kuin huumeluolat Kalliossa. Kasarilla liikemogulit keksivät lunastaa Nykin slummeja pikkurahalla ja kunnostaa Väkivallan vihollisten kuvaamista helvetin esikartanosta viihtyisiä ja tervehenkisiä asuinalueita keskiluokkaisille amerikkalaisille – muuan Donald Trump taisi ansaita palkintojakin ison omenan kaunistamiseksi tekemästään työstä. Vielä Basket Casen aikaan helvetti oli kaduilla valloillaan: talojen seiniä täyttivät graffitit, kaikki vastaantulijat olivat rumia ja huonosti vaatetettuja, ja jopa elokuvan tapahtumapaikkana toimivan hotellin omistajan toimisto on sijoitettu vanhaan hissiin. Hotellin respan vanha tupakka-automaatti sekä huoneistoissa asustavat maksulliset naiset kruunaavat rähjäisen ajankuvan. Kuvauspaikkana toiminut rakennus lienee vieläkin pystyssä.
Takkutukkaisen Duane Bradleyn (Kevin Van Hentenryck) astuessa sisään kuppaiseen kuppilaan ihmisillä riittääkin ihmettelemistä, kuten miksi tuo muukalainen kantaa aina jättimäistä kaislakoria kainalossaan? Nuori mies kehuskelee kanniskelevansa mukanaan veljeään, mutta kukapa moista murjaisua uskoisi? Totta tuo kuitenkin virkkaa: Duane nimittäin syntyi auringossa sulanutta Lalli Leipäjuustoa muistuttava epämuodostunut kaksoisveli (Van Hentenryck) kyljessään. Lääkärit menivät lupia kyselemättä erottamaan veljekset toisistaan, joten nyt nämä ovat palanneet kostamaan kiusaajilleen tekoverta ja ketsuppia säästämättä. Kliimaksin makuun päästään Leipäjuuston pojan yrittäessä ottaa hengiltä myös veljensä sekä tämän rakastajattaren. Eikö veljesrakkaus olekin kaunista?
Frank Henenlotter on kertonut Basket Casen syntyneen tarpeesta löytää mahdollisimman halvalla toteutettavissa oleva aihe debyyttiohjaukselleen. Basket Casen budjetti olikin kasarivuosien halpaelokuvat tuntien erittäin vaatimaton: vain muutamia kymmeniä tuhansia dollareita. Olosuhteiden pakottama nuhjuisuus ja rappioestetiikka ovatkin mielestäni Henenlotterin debyytin aliarvostettuja tehokeinoja ja vetonauloja – jopa epämuodostunut kaksoisveli on vain improvisoitu muovinpalanen silmärei’illä. Hahmon liikkeitä on toteutettu stop motionina sekä työntämällä pääosanäyttelijän käsi muoviseen hansikkaaseen ja ontto muovimassa tämän päähän. Osana Basket Casen viehätystä halvalla ja nopeasti kasattujen erikoistehosteiden tekotavat pystyy yleensä päättelemään ihan vain katsomalla.
Aikalaiset näkivat Basket Casessa lähinnä tavanomaisen kostokauhun ja slashereista ammentavan tappokimaran, jota Henenlotterin debyytti tavallaan onkin. Sittemmin innokkaimmat ovat löytäneet hyvän ja pahan veljen välisestä tarinasta syvempiäkin teemoja ihmispersoonan jakautuneisuudesta sekä idistä, varjonsa kohtaamisesta ja integroimisesta – jopa abortista. Uskokaa tai älkää: Henenlotterin rappiotaiteen innossa kylpevä debyyttiohjaus on löytänyt tiensä jopa modernin taiteen museoon. Ei Basket Case mielestäni aivan Picasson tasoa ole. Frank Henenlotterin rakkaus kaikkea omituista kohtaan on kuitenkin selvästi sukua maailman taiteen suurille mestareille, luovat mielethän ovat usein myös uteliaita. Mieltymyksiään ohjaaja pääsikin väläyttämään kattavammin Basket Casen jatko-osissa.
