(Spoilerivaroitus)
Georgetown, USA. Näyttelijä Chris McNeilillä (Ellen Burstyn) on ongelmia perheen kanssa. Asumusero vaikeuttaa tilannetta ja hän tekee kovasti töitä ja on hyvä äiti. Hänen tyttärellään, Reganilla (Linda Blair) on vakava sairaus. Kouristuksia, aggressiivista käytöstä, hallusinaatioita, hyperaktiivisuutta ja he juoksevat lääkäriltä toiselle. Ritalin-kuuri ei tehoa eikä edes Thorazine ja oireet vain pahenevat eikä jatkuvista ja kivuliaista kokeista huolimatta mitään fyysistä vaivaa löydy ja psykiatritkaan eivät löydä mitään selkeää taudinkuvaa, vaikka oireiden voimakkuuta ei mikään voi kiistää. Koska lääketiede ja psykiatria ei kykene auttamaan turvautuu kärsivä äiti katolisen kirkon apuun ja identiteettikriisin murjoma Isä Damien Karras (Jason Miller) tutkii tapausta, arvelee sen täyttävän riivauksen tunnusmerkit ja manaamista johtamaan kutsutaan Isä Lancaster Merrin (Max von Sydow) Karrasin avustaessa. Manaus on menestyksekäs, mutta Merrin ja Karras maksavat siitä hengillään, joskaan eivät kuolemattomilla sieluillaan. Sivujuonena on poliisiluutnantti Bill Kinermanin (Lee J. Cobb) poliistutkimus Burke Denningsin (Jack MacGowran) salaperäisestä kuolemasta, jonka Regan ennusti oikein ja kuinka tämä ystävystyi Karrasin ystävän, Joseph Dyerin (William O’Malley) kanssa.
Manaajaa pidetään kauhuelokuvana, mutta se ei ole sitä. Kerronta on sävyltään puhtaan dokumetoivaa ja selkeää. Kaikki irvokkaat vääntymiset ja vihreän limamössön oksentamiset näytetään samalla lahjomattomuudella ja tarkkuudella kuin Isä Karrasin henkilökohtainen kriisi ja murhe äitinsä kuolemasta mitä hän purkaa monilla tavoilla. Kaikkiin kerronnan elementteihin liittyy taloudellisuus ja rehellisyys ja kokonaisuuden tehokkuutta ei voi kuvailla. Manaaja on äärimmäisen pelottava elokuva epäinhimillisen pahan hyökkäyksestä ihmiskuntaa vastaan, mutta se on samalla äärimmäisen lämmin elokuva täynnä toivoa ja rakkautta ja vain klimaattisen manauksen alkaessa on mukana visuaalista kikkailua ja tyylittelyä, joka kylläkin toimii. Varsinaisten kuvauksellisten ja kerronnallisten temppujen kanssa Manaaja on säästeliäs, joskin tehosteissa ei muuten säästellä.
Jason Miller varsinaisena päähenkilönä, Isä Karrasina yhdistää nyrkkeilevän satamajätkän olemuksen murheelliseen, lempeään ja vaatimattomaan olemukseen, joka ei ole immuuni inhimillisille murheille tai synnitön pyhimys. On itse asiassa mahdoton edes ajatella syitä miksi Karras on antautunut papin yksinäiselle ja huonosti palkatulle uralle jos hän niin nerokas psykiatri ja hyvä urheilija, mistä pokaalit todistavat. Max von Sydowin suoritus Isä Merrininä on lyhyt, mutta uskottava veteraanipappina joka nähnyt omin silmin epäinhimillisen pahan joka on olemassa ja tietää sen voiman ja vihan.
Ellen Burstyn on erinomaisen uskottava huolestuneena äitinä, joskin LInda Blair tekee sen verran hurjaa työtä että hirvittää, joskin Mercedes McCambridge lisää siihen sen raakkuvan paholaisäänen viskin ja ketjupolttamisen tehostamina. Silti Blair on erinomaisen uskottava roolissa ja kesti urheasti 4-tuntiset meikkaussessiot maskivelho Dick Smithin käsissä ja ohjaaja-Friedkinin epäortodoksit ja kivuliaat työtavat joita koko näyttelijäkaarti joutui kärsimään.
Kokonaisuus on erittäin pelottava ja erittäin lämmin tarina jonka voi keksiä vain vakaumuksellinen katolinen joka uskoo kaiken mitä tarina sisältää ja sen voi kertoa vain skeptinen realisti.
