Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) oli melkoisen hämmentävä elokuvaelämys. Vaati yön sulattelun ennen kun keksin, mitä kirjoittaisin siitä tänne leffatykkiin.
Birdmanilla on omaperäisen ja erikoisen leffan maineensa – eikä suotta. Elokuvan tyyli ansaitsee ehdottomasti kehunsa. Harvoin näkee reaalimaailmaan (jossa netti jyllää ja puhutaan oikeista, nykyään elävistä ihmisistä) sijoittuvan tarinan, johon sekoitetaan joukkoon absurdia huumoria ja ylimaallisia fantasiapätkiä. Michael Keatonin esittämä Riggan Thomsonkin vaikuttaa aluksi hieman Keatonilta itse – kumpikin teki 90-luvulla supersankariroolisuorituksen, johon he sitten myöskin urallaan jumiutuivat.
Birdman kertoo tarinan juuri tästä Riggan Thomsonista, joka näytteli kaksikymmentä vuotta sitten Birdman-elokuvien supermiespääosaa. Miehen suuri suosio latistui ennenpitkään ja tämä muistettiin myöhemmin pelkästään Birdmanina. Rigganilla on sisäinen kriisi asian kanssa, hän kun haluaa saada entisen suosionsa takaisin mutta jostain muustakin kuin Birdmanista. Niinpä hän käsikirjoittaa Broadway-näytelmän, jota hän myös ohjaa ja pääosanäyttelee. Ongelmia tulee kun yksi näyttelijöistä, Ralph, “loukkaantuu”. Ralphin tilalle saadaan kuuluisa julkkis Mike. Mike on kuitenkin primadonnamainen pissapää, jonka kanssa Rigganilta meinaa mennä hermot. Mike kun voi pilata paluun maineeseen ja mammonaan.
Juoni on mielenkiintoinen. Sinänsä itseironinen leffa heittää jonkin verran itsestään herjaa omalaatuisella, mustalla huumorilla. Elokuva on kuitenkin pohjimmiltaan karu ja psykologinen kertomus kunnianhimoisten nykynäyttelijöiden, tai julkimoiden, uran vaikeudesta ja siitä, miten se voi vaikuttaa tarpeeksi pakkomielteisen näyttelijän psykeeseen. Ellet mene äärirajoille asti tai aiheuta spektaakkeleita jatkuvasti, yleisö unohtaa sinut välittömästi. Elokuvassa korostuu hyvin, miten skandaalit myyvät ja perinteet eivät.
Näyttelijöistä on sanottava, että jokainen on oikein hyvä. Michael Keaton on Rigganina/Birdmanina aivan liekeissä, Edward Nortonin näyttelemä Mike onnistuu olemaan todella ärsyttävä ja hieman yllättävässä roolissa näyttelevä Zach Galifianakis esittää Rigganin tuottajaystävän uskottavasti.
Birdmanin parhainta antia on sen jotenkin painostava tunnelma. Alusta alkaen elokuva, pienestä huumorista huolimatta, on hieman pahaenteisen oloinen. Painostava ilmapiiri kasvaa onnistuneesti jopa ahdistavaksi elokuvan loppuun mennessä. Elokuvan musiikkipuoli on jännittävän erilainen. Läpi elokuvan, kohtauksia kantaa merkillinen, yksitoikkoinen rummutus, joka kuvaa hienosti paikoilleen jämähtäneisyyttä. Kohtauksessa, jossa Riggan leijuu Birdmanin kanssa fantasiahuuruissaan, onkin yhtäkkiä sinfoniallisen ylimaallista musiikkia. Täydellistä, täytyy sanoa. Kamerakuva, joka kuvaa näyttelijöiden kasvoja läheltä ja pitkään sekä välillä pelkästään tyhjää käytävää, on toteutettu rohkeasti ja toimivasti.
Näin hienoista piirteistä huolimatta Birdman ei ollut aivan niin hyvä kun olin odottanut. Elokuvan alkupuoliskossa ja loppupuoliskossa on selkeä ero – loppupuoli on paljon näyttävämpi ja sävähdyttävämpi kun alkupuoli, joka tuntuu hakevan itseään hieman liian kauan ja joka rönsyilee liikaa .
Tietyt seksistiset kohtaukset vähän ihmetyttivät. Alussa tuli kyllä ilman ylityrkyntääkin selväksi, että Mike on karsea jätkä. Lisäksi kahden näyttelijättären kiihkeä pusukohtaus tuntuu irtonaiselta eikä liity tarinaan juurikaan millään tavalla. Mikä idea tässä oli?
Alkupuoliskossa juoni rönsyilee Rigganin lisäksi Miken ja Rigganin narkkarityttären kohdalla melko pitkään. Tämäkin sivujuoni tuntuu merkityksettömältä koska se ei saavuta mitään, jolla olisi jokin tärkeä yhteys elokuvan muuhun juoneen. Näitten “rakastavaisten” tarinasta puuttuu lisäksi huippukohta kokonaan.
Vaikka Birdman jätti pikkiriikkisen yliarvostetun maun suuhun, niin se ei tarkoita missään nimessä sitä, että se olisi huono. Eriskummallinen, omituinen ja ironinen leffa on ehdottomasti katsastamisen arvoinen kokemus. Parhaimpia kohtauksia ovat ne, jossa Riggan jumiutuu kesken näytöksen teatterin ulkopuolelle ja kohtaus, jossa Birdman näyttää Rigganille fantasiamaisella ja unenomaisella tavalla, mihin tällä voisi rahkeet riittää.
