Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream) on yhdysvaltalainen, Darren Aronofskyn ohjaama elokuva vuodelta 2000. Riippuvuuksia käsittelevä elokuva vangitsee ahdistavuudellaan ja salpaa hengen.
Näin aluksi voisin ilmaista kantani siitä, miten hienoa työtä sekä ohjaaja että näyttelijät ovat tehneet. Loistavaa tulkintaa varsinkin Jared Leton ja Ellen Burstyn kannalta. Jared Leto on itselleni esikuvan lisäksi myös nimi, joka leffan kannessa tarkoittaa viiden tähden materiaalia. Jaksan aina yllättyä uudestaan ja uudestaan herran toistaan upeimmista roolisuorituksista.
Elokuva saa heräämään todellisuuteen ja ymmärtämään minkälainen maailma pahimmillaan voi olla, antaen maailman todellisesta luonteesta realistisen kuvan. Koko elokuvan ajan henki oli lähes salpautunut kurkkuun, ja ahdistuneisuus kasvoi suureksi, mutta elokuva piti julkeasti vankinaan aivan lopputeksteihin saakka. Huomasin useasti tuijottavani suu raollaan ruutua, muun maailman pyöriessä ympärillä. Elokuva sai magneetin tavoin ajatukset vetäytymään täysin itseensä. Illalla nukkumaan mennessä ei ollut sellaista normaalia tuleeko-joku-nurkan-takaa -fiilistä, vaan täysin erilaisia ajatuksia. Mietin lähinnä, voiko näin oikeasti tapahtua? Voiko joku ihminen kunnioittaa itseään niin vähän, että antaa itsellensä tapahtua niin?
Samalla mietin Ellen Burstyn näyttelemän Saran osuutta. Annetaan hahmon valahtaa 2008-luvulle, yläasteelle. Lihavana itseään pitävä naispuolinen henkilö alkaa laihduttamaan.
Kysehän on loppujen lopuksi ihmisen omista valinnoista, mutta mitä jos vieressä olisi ollut toinen ihminen? Ihminen, joka vain pitäisi kädestä ja kertoisi toisen olevan täydellinen sellaisenaan? Olisiko tämä kyseinen henkilö ajanut itseensä hulluutta hipovaan, sairalloiseen kuntoon? Saatan olla, ja varmasti olenkin täysin hakoteillä elokuvan sanoman suhteen, mutta tälläisiä ajatuksia kuitenkin heräsi.
Sekä Saran pakkomielteinen televisioon pyrkiminen, että Harryn huumeiden ja rahan tavoittelu karmivat sydänjuuria myöten ja repivät riekaleiksi. Hahmot vetävät syvälle itseensä ja pakottavat näkemään todellisuuden kasvot.
Unelmien sielunmessu on tietoinen täydellisyydestään ja alistaa katsojan armoillensa. Elokuva vie, sinä menet mukana.
Mitään sen ammattitaitoisempaa elokuvasta en osaa sanoa, sillä itselleni elokuva on parhaimmillaan tunne, ei ääniraitojen ja kuvanlaadun arvostelemista hakeva pätkä.
