Kaikista ihmisistä ei ole Hollywood-tähdiksi. Henkilökohtaisesti olen kuullutkin useamman kriittisen äänen toteavan, kuinka nämä eivät ikipäivänä maksaisi nähdäkseen tavallisen tallaajan näköisiä elokuvatähtiä. Jotkin ihmiset kuulevatkin silmillään. Muoti- ja kosmetiikkateollisuus kuittaavat vuosittain miljardeja ihmisten ulkonäköpaineilla ja epävarmuuksilla. Mammona tai mittava vaatekaappikaan eivät tee Hollywood-tähteä, mutta pelko ulkonäön menetyksestä pystyy ajamaan rikkaat ja kuuluisatkin hulluuden partaalle kuin Auringonlaskun kadun ikääntyneen kaunottaren, jolta Hollywood otti kaiken, minkä antoi – ja enemmän. Billy Wilderin elokuva tähtineen saavutti kuolemattomuuden, mutta vain vertauskuvallisella tasolla.
Robert Zemeckisin elokuvassa niin ulkonäköpaineille kuin kuolemallekin annetaan lapiosta jakaukseen niin että lapaluutkin natisevat liitoksistaan. Tarinassa toisistaan mittaa ottavat Helen ja Madeleine, kaksi turhamaista ja ahnetta naista, joiden kissamaisen kilvoittelun kohteeksi joutunut Bruce Williskin tarttuu turhautuneena pulloon. Tarinan alkupuolella masentuneesta ja ylipainoisesta kuin taikaiskusta seksikkääksi missiksi muuttunut Helen yrittää vakuuttaa Brucen murhaamaan vaimonsa ja lavastamaan kuoleman onnettomuudeksi. Juoni kuitenkin epäonnistuu, ja Bruce huomaa astuneensa hullujen naisten virittämään rotanloukkuun – ja miesparka saattaa joutua elämään emäntien ehostajana, kunnes musta aurinko nousee.
Valistunut lukija varmasti yhdistää vielä Zemeckisin nimen Tales from the Cryptiin, tuohon vanhoista kauhusarjiksista ammentavaan, rajoja rikkovaan helmeen televisiosarjojen joukossa. Tales from the Cryptin tarinoiden rakenne on hupaisan yksinkertainen: jokaisessa episodissa nähdään yliampuvan paha tai muuten luonteeltaan viallinen hahmo, jolle koituu lopussa hirtehisen ironinen kosminen rangaistus. Jos tarinan päähenkilö siis esimerkiksi maksaa itsensä kipeäksi saavuttaakseen naisen huomiota, saattaa lopulta paljastua kieron naaraan halunneenkin koko ajan vain rahaa – jota päähenkilöllä ei enää ole. Kuolema pukee häntä oli alkujaan tarkoitus olla vain kuvatunlainen episodi tuota kyseistä klassikkoa, mutta ohjaaja-tuottaja Zemeckisin aloitteesta konsepti laajennettiin kokonaiseksi elokuvaksi.
Roger Rabbitistä selvinneen Zemeckisin ydinosaamisen tuntien erikoistehosteet ovat tämänkin kauhukomedian ydintä. Meryl Streep on kuvaillut Zemeckisin tekniikkademon kuvauksia kuin hammaslääkärikäynniksi: toisinaan tämä joutui vääntäytymään tehosteiden edellyttämiin omituisiin asentoihin tai kävelemään takaperin blue screen -maski takaraivossaan. Viimeistä huutoa olleilla tietokone-efekteillä tämän hahmo nähdäänkin vääntämässä niskaansa jos minkälaisiin mahdottomiin kulmiin, välillä Madeleine taas kuikuilee ympäriinsä porsaanmentävä reikä vatsassaan. Nykysilmään tietokoneella parannellut osat tietty paistavat läpi, mutta ilmestyessään Kuolema pukee häntä oli ensimmäisiä teoksia, joissa ihoa kyettiin animoimaan uskottavasti tietokoneiden avulla. Samoja tekniikoita hyödynnettiin vähän myöhemmin Jurassic Parkissa.
Kuolema pukee häntä kävi läpi useita muutoksia jo käsikirjoitusvaiheessa, ja monesta elokuvan hahmosta ja kohtauksesta onkin olemassa paperilla vaihtoehtoisia skenaarioita ja paljastuksia. Madeleine ja Helen esimerkiksi ostivat alkuperäisvedoksessa eliksiirinsä kuolemattomuuden ja ikuisen kauneuden salat selvittäneeltä Kleopatralta. Syystä tai toisesta käsikirjoittajat muuttivat hahmon nimen lopullisessa versiossa, vaikka viittaukset muinaiseen Egyptiin jätettiinkin. Samoin jäivät elokuvaan itämaisen seksisymbolin palvelijoina nähtävät bodatut miesmallit – tarkkasilmäisempi voi löytää joukosta jopa liehuvalettisen Fabion. Aidon femme fatalen tapaan Zemeckisin elokuvan kuolettavan kauniit naiset käyttävät miehiä pelkästään hyväkseen. Seksi on vaarallista ja tappaa.
Huomattavimman muutoksen kaikista koki elokuvan päätöskohtaus: alkuperäisessä muodossaan kuoliaaksi elämäänsä kyllästyneet Helen ja Madeleine istuvat puistonpenkillä katsellen vanhan miehen rakkautta vaimonsa kanssa. Epäonnistuneen testinäytöksen jälkeen loppu päädyttiin kuvaamaan uudelleen, mutta tarkkasilmäisempi voi silti löytää lopullisestakin epilogista vihjauksia alkuperäiseen. Itse pidän kuulemaani skenaariota enemmän teatteriversion lopusta, jossa televisiosarjan pikimusta ironiakin pääsee leikkauspöydälle jätettyä paremmin kunniaansa: kahdelle toisiaan vihaavalle naiselle pahin mahdollinen rangaistus onkin lopulta elinikäinen riippuvuus toisistaan. Elämä on.
