Terroria, raakaa peliä ja käsittämättömiä urotekoja. One Battle After Anotheria ei voi pitää helppona elokuvana. Yli kaksi ja puoli tuntia kestävä mysteeritrilleri ryöpsyttää silmille sellaista väkivaltaa ja niin luotaantyöntäviä henkilöhahmoja, että sen ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen voi haluta katsoa jotain muuta. Jos olet tottunut luovuttamaan “huonoissa” leffoissa vasta ensimmäisen puolituntisen jälkeen, tiedoksi vain, että One Battle After Another ei ole vielä silloinkaan muuttanut suuntaansa.
Vasta lähes tunti siitä, kun Bob Ferguson (Leonardo DiCaprio) ja Perfidia Beverly Hills (Teyana Taylor) ovat maanalaisine ryhmineen kuljettaneet pakolaisia Yhdysvaltojen rajan yli, räjäyttäneet, rosvonneet ja naineet tiensä halutuimpien rikollisten kiinniottolistan huipulle, vasta sitten One Battle After Another muuttuu. Tässä vaiheessa Bob on menettänyt Perfidian, juuttunut metsämökkiin ryyppäämään ja kasvattanut siinä sivussa tyttären, Willan (Chase Infiniti).
Willa on elokuvan hahmoista tasapainoisin ja ns. normaalein, sellainen, jota voi katsoa ajatellen: ”Noin minäkin varmaan tekisin tuossa tilanteessa ja tuon ikäisenä.” Mutta voi paha kurki, Willan henki on uhattuna, koska hänen vanhempiensa vanha vastustaja on saanut vainun Bobin ja Willan olinpaikasta. Salaliittoteorioiden ja kosteiden viikkojen marinoima Bob yrittää ryhdistäytyä pelastaakseen tyttärensä eversti Lockjaw’n (Sean Penn) kourilta.
Lockjaw on pahista pahin, älykäs ja säälimätön mies, jolle on yhdentekevää, tappaako hän lapsia vai aikuisia. Bobin ja Willan yritykset paeta Lockjaw’lta muistuttavat parhaimmillaan Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän temppuja. Leffa muuttuu mustaksi komediaksi, jossa isä ja tytär säntäilevät pitkin Amerikan ihmemaata, kumpikin eri suuntiin. Aamutakissa pitkin kujia hortoilevalla Bobilla ovat pettää muisti ja kunto, Willalla luottamuksen rippeet, joita Bobin kasvatuksessa ei ole hävitetty. Ja mikä pahinta, Lockjaw on kuin elämänsä kunnossa.
Leonardo DiCaprio ei varsinaisesti ole koomikko, mutta hänen ajoituksensa Bobin roolissa on useimmissa kohtauksissa kohdillaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Thomas Anderson on antanut huipputähdelle silti vähän liikaa liekaa, sillä hulluimmillaan Bob todella on kuin Looney Tunes -hahmo. Benicio Del Toron näyttelemä sensei on tämäkin kuin joku Väiski Vemmelsääri, sopivaan aikaan kolostaan hypähtävä viileä tyyppi, jonka voi odottaa pärjäävän tilanteessa kuin tilanteessa.
DiCaprion Bobiin nähden Sean Penn tekee jälleen kerran yhden uransa kovimmista roolitöistä, totaalisen uskottavan paskiaishahmon, jonka uhka tuntuu kotikatsomossa asti. Teyana Taylorin Perfidia asettautuu näiden kahden välille – vasta Perfidian kadottua kohtauksista, alkaa naisen jättämä jälki konkretisoitua. Julma, kyltymätön vapaustaistelija on ikuistettu elokuvaan niin epäsympaattisena ja karmeana, että voi pitää vain hyvänä ajatuksena haudata koko eukko ja muistuttaa tästä vain Willan, suuresti toista maata olevan, nuoren naisen kautta.
One Battle After Another kuvaa lähes parinkymmenen vuoden ajanjaksoa ollen samalla yllättävän ajankohtainen. Elokuvan esittelemä rasistinen parempiosaisten joukko, kaoottiset ihmismetsästykset pitkin amerikkalaiskatuja ja ihmisten kasvanut usko salaliittoihin ovat kaikki asioita, joita nykypäivän Yhdysvalloissa näyttää uutisotsikoiden valossa tapahtuvan. Ilmankos Andersonin leffa valittiin myös vuoden 2026 parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Kriitikoiden palkinnon se jo sellaisena sai ja kriitikot pitivät sitä myös vuoden parhaiten ohjattuna leffana. Laajemmassa kuvassa One Battle After Another on kuitenkin liian hitaasti otteeseensa saava leffa, jotta sitä voisi pitää huipputyönä.
