Asfalttisoturin jälkeen post-apokalyptisiä toimintaelokuvia alkoi puskea joka tuutista. Pääosin italialaisten suosimaa genreä osattiin kuitenkin tehtailla muuallakin, kuten filippiiniläinen ohjaaja Cirio H. Santiago osoittaa Stryker-eeppoksellaan, joka myös Aavikon varjona tunnetaan. Puolitoistatuntinen leffa on jopa jonkinlainen malliesimerkki siitä miten post–apocalypse-elokuva tehdään. Ei varsinaisesti siinä mielessä, että se olisi esimerkki erityisen hyvästä maailmanlopullisesta scifitoiminnasta, mutta elokuva onnistuu kierrättämään kaikki Asfalttisoturi-apinointien kliseet niin uskollisesti, että katsojaa alkaa hirvittää.
Genrensä traditioiden mukaisesti Aavikon varjo sijoittuu synkeään tulevaisuuteen; ydinsota on aiheuttanut totaalisen tuhon maapallolla. Jäljellä on vain laajoja aavikoita ja ihmeen hyvin säilyneitä moottoriteitä, joilla tulevaisuuden moninaiset jengit kaahailevat autoillaan. Toisin kuin Mad Maxissa, tällä kertaa vain ei ole pulaa menovedestä, vaan ihan tavallisesta vedestä. Stryker (Sandor) on kovapintainen desperado, kunnes törmää naiseen, joka tietää ehtymättömän vesilähteen. Ikävä kyllä myös joukko rosmoja on naisen perässä. Pian lähteestä käydäänkin katkeraa taistelua, jossa (kuten VHS:n kannessa lukee) veden laillisilla omistajilla on vain yksi mahdollisuus miljoonasta – Stryker.
Ohjaaja Cirio H. Santiago on itselleni täysin tuntematon. Sen verran tiedän, että hän on ohjannut todella suuren joukon laadultaan kyseenalaisia post–apocalypse-elokuvia, joista itselleni tutuimman kuuloinen on Wheels of Fire. No, enpä ole tainnut mistään järin suuresta jäädä paitsi, vaikken olekaan aiemmin äijän elokuvia tuijotellut (vaikka oli tämä sen verran laadukas, että jos säälliseen hintaan jossain miehen tuotoksia näkyy, niin voisin vaikka ostaakin). Santiago ei ole jaksanut mitään järin nokkelaa leffaansa luoda, vaan juoni on luokkaa: on kuuma, maailma on tuhoutunut ja joukko barbaroituneita tulevaisuuden ihmisiä tappelee [s]hiekkakuopalla[/s] aavikolla. Toisin sanoen täsmälleen sama kuin muissakin Asfalttisoturi -rip offeissa. Näyttelijät eivät minulle suoranaisesti ole hyvänpäiväntuttuja, eikä kyllä ihme, sen verran hirveää näyttelyä Aavikon varjo sisältää. Strykeriä esittävä Steve Sandor on liian huono ollakseen kelvollinen. William Osrander näyttelee Strykerin kaveria Banditia, ja on huomattavasti parempi, vaikkakin edelleen melko heikko. Useimmilla hahmoilla ei ole nimeä, tai ne mainitaan niin ohimennen, ettei se jää päähän, joten näyttelijöiden tarkempi yksilöinti on mahdotonta pelkän näyttelijäluettelon perusteella.
Noin kokonaisuuden puolella Santiago on apinoinut paitsi Asfalttisoturia, myös joukkoa muita science fiction –teoksia. Mukana on mm. Tähtien sodasta tuttu aavikolla elelevä huppupäinen kääpiöjengi. Muutenkin aavikoiden kuvaus on enemmän velkaa George Lucasin elokuville, kuin Asfalttisoturille. Siinä missä Asfalttisoturin aavikoita kuvattiin mahtipontisen klassisen musiikin säestyksellä, näyttää Santiago aavikon lohduttomana erämaana. Taustalle ei ole scorea liitetty, vaan aavikkokohtauksien säestyksenä toimii pelkkä tuulen ujellus. Kun ensimmäisen viidentoistaminuutin aikana ei lisäksi puhutakaan mitään, vaan näytetään vain (elokuvan maailmassa ilmeisesti arkipäiväistä) vedenvuoksi tapahtuvaa väkivaltaa, on miljööesittely itse asiassa erittäin toimiva ja synkkä. Samanlaista olisi nähnyt mielellään muissakin genren elokuvissa.
Aavikon varjoon mukaan ängetty symboliikka (vai oliko se pelkkää sanomanetsijän harhaa) jää yhtä hämäräksi kuin genren elokuvissa yleensäkin. Hyvien johtaja näyttää Moosekselta ja pahojen johtaja Kardis (Lane) muistuttaa hämmentävän paljon Anton LaVeytä. Suurehkossa roolissa oleva amatsonijengi pukeutuu pelkkiin pikkuhousuihin, joka tosin kertonee enemmän Santiagon omista fantasioista kuin uskottavasta tulevaisuusvisiosta.
Alun jälkeen juttu kuitenkin latistuu melko tavanomaiseksi post-apokalyptiseksi rymistelyksi, jossa dialogin olemattomuus, munattomat henkilöhahmot, huonot näyttelijät ja sopivan överin toiminnan puute muuttuu pian itseään toistavaksi. Aavikon varjossa on erittäin vähän sisäkohtauksia (mikä Grindhouse Experience vol 2 –boxin kyseessä ollen onkin kyllä siunaus, sillä pimeät sisäotokset näyttävät boxin VHS-ripillä todella ankeilta), eikä hiekkakuopan eri nurkkia jaksa loputtomiin katsella. Kunnon adrenaliinipommitusta saadaankin vasta lopussa, jossa Stryker mm. niittää suuren joukon vastustajia ampuessaan yhdellä kädellä konekiväärillä lonkalta seisaallaan. Aavikon varjossa nähdään yllättäen myös – harvinaista kyllä – kaksi oikeasti jännittävää autoilla tapahtuvaa takaa-ajokohtausta. Lisäksi puolessa välissä nähdään rehellisesti sanottuna surkea flashback, jossa suurin ilonaihe on bongata Quentin Tarantinon Death Proofiinsa kopioima, pääkalloin somistetulla konepellillä varustettu auto.
