Robinson-Erkki pesi pyykkinsä! Miljonääri-Aatu laittoi permanentin! Seikkailija-Pamela ei poseerannut alasti lehdessä! Tämän päivän juorulehdet suorastaan mässäilevät tosi-tv-tähdillä ja mitä turhimmilla lööpeillä – ja kansa nauttii. Suomessa on siirrytty nyt siihen vaiheeseen, jossa jenkit olivat jo vuosia sitten: tosi-tv-buumia ei tunnu pysäyttävän mikään! Kuvitelkaapa tuo myllytys monta astetta suurempana ja rankempana leikkinä: mitäpä jos tähden itsensä ei tarvitsisi tietää julkisuudestaan mitään, ja autuaasti hän toimisi koko kansan saippuaoopperan tähtenä. Eli kaikki olisi 100% totta. Ainakin uhrin mielestä.
Peter Weirin mainio draama Truman Show toimii juuri edellä mainitulla periaatteella. Viihteen hinta nostetaan yksilön valinnanvapauden edelle mitä mahtavimman kerronnan tukemana. Hieno paketti viihdyttää, pistää ajattelemaan ja saa lisäksi suuria tunteita liikkeelle.
Truman Burbank (Jim Carrey) luulee olevansa aivan tavallinen ihminen aivan tavallisessa pikku kaupungissa, elämä rullaa ja hän elää vaimonsa kanssa keskellä amerikkalaista lähiöunelmaa. Hänellä ei ole aavistustakaan, että hän on koko elämänsä ajan ollut 24 tuntia vuorokaudessa pyörivän sarjan tähti. Edes häveliäästi katsojille sponsorituotteita tuputtavat valeystävät eivät saa Trumania huomaamaan katalaa totuutta. Ja miksi saisivatkaan? Emmekö me kaikki hetkittäin ajattele, että jos sittenkin tämä kaikki olisi yhtä valtavaa showta ja juuri Minä olisin sen tähti. Jos kaikki pyörisi Minun napani ympärillä?
Eräänä päivänä Truman vahingossa joutuu keskelle tuotantoryhmän lavasteita ja hitaasti totuus alkaa valjeta. Pala palalta mediamoguli Christofin (Ed Harris) luoma valetodellisuus murenee Trumanin silmissä. Autot kiertävät kortteleita vain hänen vuokseen, ja elämästä mystisesti kadonneet ihmiset (myrskysäällä hukkunut isä ja nuoruuden rakkaus Lauren) alkavat vaivata Trumania. Vetääpä nuoren miehen veri pois tutusta lähiöstä suureen maailmaan katsomaan ihmeitä. Todellista elämää siis, vaikkei hän itse sitä tiedäkään.
Helpolla Trumania ei ihmiselämän mittaisesta ja kokoisesta viihdeshowsta päästetä, vaan julma Christof aikoo pitää kynsin hampain kiinni kultakimpaleestaan. Käsikirjoittajat studioilla kirjoittavat koko ajan uutta kyyneleet silmiin tuovaa draamaa Trumanin elämään. Kukaan (sarjasta ulosheitettyä Laurenia lukuun ottamatta) vain ei muista, että Truman on ihminen, inhimillinen olento. Mieltä kuohuttava taistelu totuudesta huipentuu mieliinpainuvalla tavalla keskellä hirmumyrskyä ja Trumanin pahimpia pelkoja. Mitataan lopullisesti mikä on oikean elämän ja sokerikuorrutetun viihteen välinen suhde: näinkö kallista orjuuttava viihde oikeasti on?
Jim Carrey tekee elämänsä roolin ongelmiensa kanssa painiskelevana Trumanina. Kasvonvääntelyä ei tarvita tällä kertaa, miehen kohtalo koskettaa ja naurattaa juuri oikein tällä tulkinnalla. Laura Linney kulkee mukana sopivasti muka lohduttavana vaimona, ja Noah Emmerich on todella hyvä kaljapäkki kädessään laahustavana tosiystävänä. Ed Harris on taas kerran pahiksen roolissa. Tällä kertaa hänen osanaan ei kuitenkaan ole hullu rikollisjohtaja vaan pikemminkin tunteeton henkinen murhaaja, ja jonkin asteen televisiojumala.
Truman Show on äärimmäisyyksiin aiheensa vievä ja puhutteleva elokuva, todellinen viihdepuntari, joka kritisoi ja puntaroi omassa kiiltokuvamaisuudessaan maailmaamme. Ehkäpä joku miettii tämän elokuvan jälkeen tapojaan ja omia tirkistelyn halujaan. Ja jos ei, niin Truman Show toimii pelkkänä ajankulunakin viiden tähden arvoisesti.
PS. ”We accept the reality of the world with which we are presented”. Jo tuota yhtä mediakeisari Christofin lausahdusta sietää miettiä hetkisen verran, Truman Shown kokoista pakkausta useammankin.
