Cargo 200 on elokuva, joka on saanut suuren kohun aikaiseksi kotimaassaan Venäjällä. Monet kriitikot vaativat sille esityskieltoa ja tähän kaikkeen oli syynsä. Kun luin R&A-katalogista elokuvan esittelyn, kiinnostuin siitä välittömästi. Kriitikoiden aikaansaama kohu alkoi kutkuttamaan mieltä. Onko tässä nyt jotain todella rajua vai koittavat kriitikot piilotella jotain?
Elokuvan alussa kerrotaan tarinan perustuvan tositapahtumiin, mikä sinänsä tekee siitä mielenkiintoisen. Alku sijoittuu Neuvostoliiton maaseuduille vuoteen 1984. Ideologiaan uskovan professorin auto hajoaa maantielle. Mies lähtee hakemaan apua lähimmästä talosta, josta hän löytää vodkaa juovan miehen puhdistamassa asettaan. Miehet käyvät syvällisen keskustelun sillä aikaa, kun isännän aasialaissyntyinen apupoika korjaa professorin auton.
Samana iltana paikalle tulee myös nuori mies ostamaan vodkaa. Mukanaan hän tuo tytön paikallisesta yökerhosta. Isäntä ja nuorukainen sammuvat, kun samalla paikalla ollut mielipuolinen poliisi kidnappaa tytön ja alkaa pitämään tätä vankina huoneessaan.
Cargo 200 on äärimmäisen vastenmielinen elokuva. Monet elokuvan tapahtumat ovat ilmeisesti tosia, mikä tekee niistä vielä hankalampia katsoa. Mustalla huumorilla höystetty leffa tarjoilee katsojalleen paljon tarpeetonta väkivaltaa sekä nerokkuuksia. Pohjimmiltaan kaikki elokuvassa nähtävä väkivalta ja vastenmielisyys voidaan helposti yhdistää nykyajan sadistisiin tarpeisiin.
En ole sadisti tai masokisti, mutta ymmärrän, että sellaisia ihmisiä on olemassa ja heistä meidän niin sanotusti normaalien on hyvä olla tietoinen. Cargo 200 raottaa loistavasti tätä verhoa katsojilleen. Se varmasti herättää enemmän paheksuntaa kuin hyväksyntää, mutta jos pystyy katsomaan kuoren sisälle, löytää elokuvasta varmasti paljon syvällisempääkin sanomaa.
Näyttelijät ovat loistavia rooleissaan. Varsinkin Aleksei Poluyan tekee yhden kaikkien aikojen kusipäisimmistä rooleistaan kylmänä ja säälimättönä poliisina. Myös Agniya Kuznetsovan kirkuminen kidutettavana naisena on vakuuttavaa. Kaiken kaikkiaan kukaan näyttelijä ei onnistu pilaamaan elokuvan hikisen nihilististä tunnelmaa.
Musiikit on leikattu erinomaisesti. Elokuva tasapainoilee 80-luvun neukkudiskon tahdissa. Musat on saatu ajoitettua aina oikeisiin kohtiin ja tuovat elokuvaan lisää pientä huumoria, jota se todella kaipaa kaiken rosoisuuden ja kärsimyksen keskellä.
Lopputuloksena Cargo 200 on mestariteos, jonka näkemiseen saatetaan vaatia vähän vinksahtanutta mieltä. Sen musta huumori ei taatusti aukea kaikille ja auetessaankin on sysimustaa. Eipä tästä enää huumori mustemmaksi muutu.
