Kireitä välejä, katalaa kiristystä, veljeskomplekseja, alati hukkuva huumepurnukka, äkkivääriä käänteitä ja suvun hulluuteen tuskastuva pappi. Jo ensiaskelilta on selvää, etteivät nämä ole ihan tavalliset hautajaiset.
Death at the Funeral eli Arvoituksia arkussa ei ansaitse palkintoja nimisuomennoksestaan, mutta muuten se on mitä veikein elokuva. Brittihuumori tunkee läpi hautajaisille ominaisen vakavuuden ja oikeastaan näyttää siltä, että ääninäyttelijänä (paremmin) tunnettu ohjaaja Oz on tuonut ryhmänsä hautajaisiin, eikä kukaan ole pukeutunut mustiin. Eikä kukaan itke.
Se, ettei surunkyyneliä vuodateta, ei tarkoita sitä, että Arvoituksia arkussa olisi jotenkin tunteeton tai hautajaisinstituutiota pilkkaava. Päinvastoin. Pikemminkin se muistuttaa, että yhden poismeno ei päätä kaikkea. Elämä voittaa ja jää kuplimaan kaaoksen lailla vielä kipeän poismenon jälkeenkin. ”Opetuspuolella” korostetaan, että riitojen sovittelijaksi kelpaa muukin kuin kuolema. Esimerkiksi riitelyosapuolet itse, jos tahtoa vain riittää.
Harmittomiin pikkukomedioihin erikoistunut Oz ei petä tälläkään kertaa, käsitellessään maanmiehensä Dean Craigin (mm. Caffeine) Six feet under -uskottavaa käsikirjoitusta. Näyttelijäjoukko sulautuu tehtäväänsä, pienieleiseen viihdyttämiseen, joka poikii useammat naurut kuin valmiiksi naurettu ja pureskeltu rapakontakainen viihdetuotanto. Tilkkanen kunnianhimoa ja kykyä viimeistellä tarina Craigilta uupuu, ainakin parin pahasti keskeneräisen täytehahmon osalta, mutta muuten brittihuumori kukkii arkun viereen laskettavassa kimpussa komeasti.
