Kylläpä jälkeenpäin saa ihmetellä, että alku-uraansa yliampuvilla splattereilla ja gore-teoksilla kehitellyt, uusiseelantilainen ohjaaja Peter Jackson loi myöhemmin aimo kasan Oscareita napanneen Taru sormusten herrasta – trilogian ja vielä visuaalisesti näyttävän uudelleenfilmatisoinnin King Kongista. Turha nokan koputtaminen sikseen, mutta sen verran räävitöntä meininkiä tarjoilee Jackson-herran esikoisteos Bad Taste (1987), joka nimensä mukaisesti edustaa niin huonoa makua, että John Watersin Pink Flamingos (1972) keikkuu jo kulinaristien ruokavinkkioppaiden kärkijoukoissa. Kengännauhabudjetilla (päätä huimaavat 11 000 dollaria), 16-millisellä vieterivetoisella kameralla kuvattu ja Ö-luokan näyttelijöillä miehitetty perseily tarjoaa aimo liudan oksettavuuksia ja enemmän sisälmyksiä, kuin Keskisen ruokakaupan lihatiski.
Heppoinen, kuivalta sisäpiirin vitsiltä kuulostava juoni kertoo makaaberin tarinan uusiseelantilaisesta pikkukylästä, johon verenhimoiset (pikemminkin lihanhimoiset) ulkoavaruuden alienit hyökkäävät siinä toivossa, että saisivat omalle ns. ”mäkkäri-ketjulleen” uuden vetonaulan: ihmislihan. Kun epätoivoinen pikkukylä on pistetty Big Maceiksi, hallitus kutsuu apuun varsinaisen kansalliskaartien kaartin: AIDS:n (Astro Investigation and Defense Service) eli tuttavallisemmin Pojat. Tämä, varsinaisista Rambo-miehistä koostuva yksikkö sisältää neljä testosteronikimppua tyylikkäin kasarikampauksin varustettuina. Aseina toimivat mm. sinko, moottorisaha ja rynnäkkökiväärit. Sitten sitä ollaankin täysmittaisessa sodassa paksupakaraisia alieneita vastaan veri roiskuen ja sisälmykset pursuten aivon kappaleita myöten.
No joo, ensimmäiseksi sanottakoon, ettei Bad Tastea kannata ottaa liian vakavamielisesti. Eihän tätä verratonta, tahatonta räkänaurua aiheuttavaa veripelleilyä voi kukaan vakavamielisesti suositella nirppanokkaisille elitisteille tai kenellekään huumorintajuttomalle kyynikolle. Jackson on alustavasti ja täysin tietoisesti pessyt järjellisyydellä lattioita ja todennut, että Bad Taste on periaatteessa kaveriporukoiden sisäpiirin vitsi, yhdistettynä kielletyillä tabuilla ja tuhmilla fantasioilla. Eli juuri sitä kiellettyä ja mystistä, mistä kokeilunhaluiset teinipojat fantasioivat. Vaikka budjetti ei todellakaan ole enempää kuin keskiverron sedan-auton hintaluokkaa, Jackson on saanut kiitettävältä näyttävän kokonaisuuden käyttämällä omaperäisiä kuvaustekniikoita ja kuvakulmia, sekä naurettavan alaluokkaisia tehosteita, jotka kuitenkin kankaalla näyttävät mallikkailta. Tekihän Jackson mm. aivomössön raa’asta kananlihasta ja verenä käytettiin tomaattipyreen ja ketsuppiliemen sekoitusta, sekä tummanpunaiseksi värjättyä vettä.
Bad Taste korvaa monet puutteensa, kuten kehnon näyttelyn, epäkohtia pursuavan juonensa ja aukollisen tarinankerronnan reippaalla yrittämisellä ja selvillä yliampumisilla. Eihän tätä vakavaksi tarkoitettukaan, joten miksi ajatella vakavasti. Neljä pääosanäyttelijää: Terry Potter, Pete O’Herne, Jackson ja Mike Minett eivät ala-arvoisilla dramatisoinneillaan ja onnettomilla one-linereillaan ole todellakaan A-luokan näyttelijäkaartia, mutta asenteenpuutteesta heitä ei voi syyttää. Räiskintää, räjähdyksiä ja erittäin mielikuvituksellisen sadistisia tappoja pursuavasta splatter-klassikosta muodostui aikanaan pienimuotoinen kulttiteos genressään. Erosihan se muista samankaltaisuuksista mm. sillä, että kaiken epätoivoisesti luodun vakavahenkisyyden korvaa päätön, sysimustan ronski huumori. Katsoja huutaa armotonta räkänaurua, kun alien toisensa jälkeen kuolee mitä hulluimalla mahdollisella tavalla ja kun yksi AIDS-mies joutuu pistämään kirjaimellisesti aivonystyränsä koetukselle, on päivän parhaimmat naurut taattu.
Loppujen lopuksi sanottakoon, että Bad Taste tekee sen, mitä muut välttelevät. Se härnää, naurattaa ja ällöttää katsojaa, lyö kaiken vähänkään vakavan totaaliseksi perseilyksi ja potkii armottomasti alien-persettä kieli-poskella roikkuen. Katsomisen jälkeen saakin sitten miettiä, milloin uskaltaa ostaa seuraavan kerran broilerinkylkeä lihatiskiltä…
