Mojova homma. Pitkästä aikaa positiivisesti yllättävä leffa. Joki on malliesimerkki miten hienosti toteutettuna saadaan pienestä suurta. Arkipäivän elämää kuvataan monesta eri näkökulmasta ja koko paketin sitoo yhteen elokuvaksi vain yksi elementti.
Elokuvan sijoittumisella Äänekosken seudulle sinänsä ole mitään merkitystä, eikä sijantia leffassa korostetakaan. Kuvatut tapahtumat voisi tapahtua missä vain. Pointti on erilaisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten yhden tunnin aikana tapahtuvien sattumusten kuvaamisessa. Yksi rypee pienen natiaisen kanssa tulokuopassa, toinen makaa henkitoreissaan sairaalassa, kolmas kelluu uuden suhteen myötä pilvissä…
Elokuva etenee tilanteesta toiseen, ja koko homman kokoaa yhteen ylilentävän suihkarin äänivallin murtamisen aiheuttama paukaus.
Näyttelijäkunnaksi on valittu rooliensa näköiset ihmiset. Tai sitten hyvät suoritukset saavat aikaan tämän vaikutelman. Koko katraasta nousee suosikiksi esille Juha Kukkosen pers’aukinen muusikko.
Koko leffan arvo on se, että arkisista tarinoista ei olekaan yritetty tehdä mitään sirkusta. Vastaavia kohtaloita löytyy varmasti joka kolkasta, ja ainakin osa jokaisen itse kokemanakin. Elokuvaan onkin helppo samaistua, varsinkin kun ohjaaja ja muu popoo on malttanut toteuttaa homman suitset suussa.
Räimettä ja ilotulitusta on turha odottaa, mutta jos sattuu tykkäämään maanläheisistä tarinoista, niin ei muuta kuin lättyä koneeseen. Suomi-leffan kärkikaartia.
